Talonpoikaisääty

 

Otteita Viljo Hytösen kirjasta Talonpoikaisäädyn historia, osa I. Julkaistu Helsingissä 1923.

Talonpoikaissäädyn historia

Johdanto

Sana talonpoika jokapäiväisessä kielenkäytössä tarkoitti aikoinaan elinkeinoilla toimeentulonsa hankkivaa, pukunsa ja tapojensa puolesta säätyhenkilöistä ja kaupunkien asukkaista eroavaa osaa väestöstä, katsomatta siihen, oliko hän maanomistaja, vuokraaja, torppari, palvelija tai päivätyöläinen. Kun siis puhuttiin talonpoikaisväestöstä, ymmärrettiin sillä, kuten varhemmin oli tapana sanoa, varsinaista maalaisrahvasta. Meidän päivinämmekin käytetään sanaa talonpoika vielä usein tällaisessa merkityksessä. Mutta jo kauan sitten on nimitystä talonpoika alettu käyttää myöskin ahtaammassa merkityksessä, jolloin se on tarkoittanut henkilöä, joka joko omistaa tai pitää hallussaan sekä itse perheineen viljelee niin suurta alaa manttaaliin pantua maata, että hän siten saa pääasiallisimman toimeentulonsa. Tässä merkityksessä siis sana talonpoika tarkoittaa samaa kuin pienen tai keskikokoisen tilan omistaja tai haltija vastakohtana suurten tilojen omistajille ja maanviljelystyöväelle. Väliin voidaan kyllä melko suurenkin tilan omistajaa ja viljelijää kutsua talonpojaksi, erittäinkin siinä tapauksessa, jolloin tällainen henkilö sivistyskantansa ja katsontatapansa puolesta ei eroa pikkutilan omistajista. Meidän aikanamme puheenalaista sanaa käytetään tavallisimmin viimeksi mainitsemassamme ahtaammassa merkityksessä.

Vanhassa Kreikassa ja Roomassa talonpoikia tässä merkityksessä ei ollut olemassa enempää kuin oli muitakaan vapaita maanomistajia, jotka itse ottivat osaa maanviljelystyöhön. Senhän näissä maissa yksinomaan suorittivat orjat. Germaanisten ja slaavilaisten kansain asumissa maissa vanhimpina aikoina orjien ja puolivapaiden talonpoikien rinnalla oli vapaitakin pikkutilallisia, mutta vähitellen viimeksi mainitutkin vajosivat samaan asemaan kuin epävapaat. Ainoastaan Englannissa, Sveitsissä Tyrolin alppiseuduilla ja vähäisillä alueilla Saksassa talonpojat säilyttivät vapautensa. Ja niitten maitten joukkoon, joissa talonpojan vapaus kautta aikojen on säilynyt, kuului myöskin se valtakunta, jonka yhteyteen kohtalo oli määrännyt oman isänmaamme silloin kuin sen vuoro oli päästä länsimaisesta sivistyksestä osalliseksi, nimittäin läntinen naapurimaamme Ruotsi. 

Monien muitten maitten ammattiveljiinsä verrattuna Ruotsin ja Suomen talonpojilla oli sekin suuri etu, että he jo aikaisin pääsivät valtion asiain määräämiseen osallisiksi. Aina siitä asti, mihin historialliset tietomme ulottuvat, on Ruotsissa ollut tapana kutsua valtakunnan asukkaita neuvottelemaan ja päättämään maan yhteisistä asioista. Ajoittain kuninkaalle tosin oli uskottu tärkeitä, joskin epämääräisiä oikeuksia ja velvollisuuksia, joiden ala yhteiskunnallisen elämän vilkastuessa ja kehittyessä sitten yhä laajeni uhkaksi kansan valtiolliselle vapaudelle. Mutta kansalaisillekin oli jäänyt turvakeinoja sen vastapainoksi, keinoja, jotka takasivat heille oikeuden tärkeisiin valtiollisiin tehtäviin. Heistä riippui uuden hallitsijan vaali, kun vanhan hallitusaika päättyi, samoin uusien lakien säätäminen sekä uusien verojen myöntäminen, milloin vanhoilla ei tultu toimeen. Monisanaisesti ja tarkoin laki ei kyllä määrännyt hallitsijan ja kansan välisiä suhteita, mutta jo hamasta pakanuuden ajalta perityt tottumukset ja tavat riittivät kauan yhteiskunnallisen elämän ohjeiksi tässä suhteessa.

Sinä aikana, jolloin Suomi kokonaisuudessaan tuli liitetyksi Ruotsiin ja sen sulautuminen siihen alkaa, tämä vanha emämaamme ei ollut vielä ennättänyt muodostua täysin yhtenäiseksi valtakunnaksi. Sen eri maakunnilla, joiden yhteinen liittokunta Ruotsin valtakunta oikeastaan silloin vielä oli, oli säilynyt niiden oma erikoisasema siinä määrin, että jo naapurimaakunnankin asukasta pidettiin muukalaisena, jonka oikeudet eivät täysin vastanneet oman maakuntalaisen oikeuksia. Ja juuri maakuntaoikeuksiin perustui talonpoikainkin vapaus ja heidän osallisuutensa valtakunnan asiain hoidossa. Muuta lainsäädäntöön oikeutettua yhteiskuntaa kuin maakunta ei vanhassa emämaassamme tähän aikaan ollut olemassakaan. Maakuntakäräjille kokoontuneina maakunnan asukkaat tekivät päätöksensä yhteisistä asioistaan, ollen oikeutetut valitsemaan ylimmän tuomarinsa, laamannin, joka oli itsemäärätty kansan puolesta esittämään sen toivomukset. Rohkeasti laamanni monesti lausui suorat sanat, kun tarve vaati. Äänivaltainen maakuntakäräjillä oli jokainen itsenäinen talonpoika. Kuningas toisella puolen, talonpojat eli yhteinen kansa toisella sellainen olikin se vallanjako, joka on läpikäyvänä piirteenä Ruotsin vanhoissa maakuntalaeissa. Tällä tapaa talonpoikain vaikutus valtakunnan yhteisiin asioihin oli eittämätön. 

Ulkonaisen turvallisuuden tarve vähitellen aiheutti heimojen sulautumisen kansaksi, maakuntain liittymisen valtakunnaksi, sillä yhtynein voimin kävi tietysti paljon helpommaksi torjua vihollisten, ennen kaikkea Tanskan, hyökkäyksiä. Samalla kävi tarpeelliseksi kutsua kokoon kansalaisia eri maakunnista yhteisiin neuvotteluihin, joita aluksi kutsuttiin valtakunnan puheluiksi ja sittemmin herrain päiviksi. Nimitys on Suomessa pysynyt käytössä kautta vuosisatojen ja aikoinaan se hyvin ilmaisikin näiden kokousten luonnetta, mutta korvattiin sittemmin nimellä valtiopäivät. Vaikka alku valtakunnan yhteiselle edustuslaitokselle oli luotu, eivät maakuntakäräjät silti hävinneet; monta vuosisataa jatkui niiden pitäminen rinnan valtiopäivien kanssa. Eikä pitkiin aikoihin syntynyt mitään tarkkaa määräystä siitä, mitkä asiat oli ratkaistava valtiopäivillä, mitkä maakuntakäräjissä. Maakunta-päätökset alistettiin usein valtiopäiväin hyväksyttäviksi, mutta usein tapahtui myös päinvastoin (1). Vasta v. 1634 annettiin nimenomaiset määräykset yleisten valtiopäiväin kokoonpanosta ja oikeudesta. Sen jälkeen maakuntakäräjien päätökset valtiollisista asioista eivät enää laillisella tavalla voineet tulla kysymykseen, vaikka yrityksiä siihen suuntaan tehtiin kauan sen jälkeenkin.

1) Mitään sanottavampaa haittaa tästä muodottomuudesta ja epävakaisuudesta ei tiedetä olleen, mikä lienee johtunut siitäkin, että valtiopäiviä pidettiin harvoin, 1300-ja 1400-luvulla vain yhdet jokaista 15 vuoden ajanjaksoa kohti.

Yhtä selvä ja riidaton kuin maakuntakäräjillä ei ollut talonpoikain oikeus olla edustettuina valtiopäivillä. Päinvastoin näyttää vanhimpina aikoina tapahtuneen yrityksiä heidän sieltä poissulkemisekseen. Niinpä Maunu Ladonlukon hallitessa 1280-luvulla julkaistiin määräys, että kun kuningas kutsuu valtakunnan michiä puheluihin» (valtiopäiville), ei ollut kenenkään lupa niille saapua, ellei hän ollut saanut siihen kutsua. Kun syyksi siihen mainitaan, että liiallinen rahvas näissä tilaisuuksissa aiheuttaa viivytystä, viittaa se siihen, että juuri varsinaisen kansan osanottoa valtiopäiviin tahdottiin rajoittaa. Eräässä toisessakin suhteessa mainittu määräys on kuvaava, nimittäin siinä, että kuningas kutsui edustajat. Sellainen menettely oli varhemmin hyvinkin tavallista. Vielä 1500-luvulla mainitaan kuninkaan voutien valinneen talonpoikain edustajia valtiopäiville. Käsitykset vaalivapaudesta ja oikeudesta olivat siihen aikaan toiset kuin meidän päivinämme. Mainittu Maunu Ladonlukon aikuinen määräys, joka talonpoikaisväestön valtiollisille oikeuksille näytti merkitsevän niin suurta tuhoa, ei ollut seurauksiltaan kuitenkaan kovin kauaskantoinen. Vähän myöhemmin nimittäin talonpoikiakin erikoisesti kutsuttiin valtiopäiville. Niin tapahtui esimerkiksi v. 1359. Mutta seuraavalla vuosisadalla, jolloin unioniriidat usein olivat verellä ratkaistavat, näemme päinvastaisen ilmiön. Kun aseistettujen talonpoikaisjoukkojen johtaja Engelbrekt kutsumatta saapui herrainpäiville Arbogaan v. 1435 vaatien kansantahdon noudattamista ja viitaten kokoushuoneen edustalla oleviin aseellisün joukkoihinsa taivuttaen valtakunnan ylimykset päätöksiin, joihin nämä muuten eivät olisi suostuneet, on se selvääkin selvempi todistus, ettei talonpoikaisväestölle tahdottu suoda sitä oikeutta päättää valtakunnan asioista, minkä tämä väestö tai ainakin sen johtajat katsoivat itselleen kuuluvan Tämän tapahtuman johdosta talonpoikaisväestön vaikutusvalta valtakunnassa suuresti kasvoi; sen tahtoa ja toivomuksia ei voitu tärkeimmissä asioissa jättää lukuunottamatta. Mutta varmaksi ja taatuksi sen edustus valtiopäivillä ei tullut, ennenkuin Kustaa Vaasan aikana. Tämä suuri kansanjohtaja oli saavuttanut kuningaskruununsa talonpoikain avulla; aatelisto oli heikentynyt ja papisto nöyryytettiin. Suurin valta oli talonpojilla, kunnes kuningas tuli heitäkin mahtavammaksi. Mutta suurimman mahtavuutensakaan päivinä kuningas Kustaa ei unohtanut sitä osaa valtakunnan väestöstä, jolta hän oli saanut niin voimallista apua, vaikkakin hän sen kanssa joutui kiivaisiin, jopa verisiinkin yhteentörmäyksiin. Hänen aikanansa talonpojat olivat runsaasti edustettuina valtiopäivillä, ja sama oli yleensä laita hänen seuraajainsakin aikana. V. 1617 ilmestyi sittemmin Ruotsin valtakunnan ensimmäinen varsinainen valtiopäiväjärjestys, joka, vaikka monessa muussa suhteessa olikin epämääräinen, sisälsi ajan oloihin katsoen tarkat määräykset siitä, miten valtiopäivät oli pidettävä ja millaisia muotoja asioita niillä käsiteltäessä oli noudatettava. Talonpoikaisväestönkin oikeus olla edustettuna valtiopäivillä tuli nyt lailla nimenomaan turvatuksi. 

Mutta tämän oikeuden merkitystä heikensi kuitenkin paljon se, että täydellisiä valtiopäiviä usein ruvettiin korvaamaan n. k. valiokunta-valtiopäivillä, jotka olivat jonkinmoinen supistelma varsinaisista valtiopäivistä. Niille kutsuttiin kokoon parisenkymmentä aatelismiestä ja pappia, porvareita vielä vähemmän ja talonpoikia ei lainkaan. Välistä taas eduskuntalaitos supistettiin toisella tavalla: kuningas kutsui neuvotteluun neljän säädyn edustajia tavallisen määrän, mutta ainoastaan yhdestä tai useammasta maakunnasta. Tällaisen osittaisen eduskunnan maakuntapäivien eli maapäivien, samoin kuin valiokuntapäivien päätösvalta ulotettiin usein asioihin, jotka olisivat olleet kylliksi tärkeitä täydellistenkin valtiopäiväin päätettäviksi. Ruotsissa pidetyt maapäivät saattoivat vyöryttää verokuormia suomalaistenkin kannettaviksi, samoin kuin Helsingin maapäivillä v. 1616 oli päätetty suorittaa ylimää-räistä veroa, jota kannettiin ainakin muutamissa Ruotsinkin maakunnissa. Raskain vero, mitä Ruotsissa ja Suomessa on koskaan kannettu, nimittäin Elfsborgin jälkimmäiset lunnaat, päätettiin koko kansan nimessä, s. o. valtiopäiväin oikeudella, valiokuntapäivillä v. 1613. Silloisissa oloissa tällaisia säännöttömyyksiä ei liene osattu sanottavammin oudoksua, sillä joskin hallitsevain tarkoituksena korvatessaan täydelliset valtiopäivät valiokunta- ja maapäivillä joskus lieneekin ollut halu syrjäyttää epämieluisia aineksia valtakunnan asioista päätettäessä, aiheutui supistuneiden valtiopäiväin pitäminen kuitenkin etupäässä käytännöllisistä syistä. Huonojen kulkuneuvojen vuoksi ei ollut aina helppo saada edusmiehiä kokoon kaikista valtakunnan osista. Useinhan kansanedustajat itsekin pyysivät, ettei heitä vaivattaisi useilla valtiopäivillä, toivomus, joka luo kylläkin selvää valoa sen ajan käsityskantaan. 

V:n 1660 valtiopäivillä, jolloin säädyillä kuninkaan alaikäisyyden takia oli ratkaisu käsissään, kiellettiin vajanaiset valtiopäivät kokonaan. Mutta tämä päätös ei muodollisesti kohdistunut kuin silloisen holhooja-hallituksen aikaan, eikä siitä myöhemmin enää välitettykään. Kaarle XI:nen aikana pidettiin jälleen maapäiviä, m. m. Suomen eri osissa vv. 1676 ja 1677. Myöskin paisuva itsevaltius alkoi käydä vakavaksi uhkaksi säätyjen oikeuksille. Kaarle XII:nen kaaduttua seurasi sitten tuo historiassa niin tavallinen ilmiö: siirryttiin äärimäisyydestä vastaäärimäisyyteen, jokseenkin rajattomasta yksinvallasta yhtä rajattomaan säätyjen valtaan. Kaikki todellinen valtiovalta, niin lainsäädäntö kuin hallitusvaltakin, joutui silloin valtiopäiville. Valtiopäivätyön varsinaiseksi ahjoksi muodostui Kustaa II Aadolfin aikana käytäntöön tullut salainen valiokunta, johon talonpoikia ei päästetty lainkaan. 

Täten syntyneen ns. vapaudenajan valtiomuodon edut ja haitat ovat antaneet aihetta laajaan arvosteluun ja ovat yleisesti tunnetut. Ulkopolitiikan alalla tämä aika kieltämättä vei ilmeiseen vararikkoon, mutta hyvin paljon arvokasta se sittenkin jätti seuraavien aikojen perin-nöksi. Ruotsin ja Suomen kansat eivät olleet koskaan vielä eläneet sel-laista henkisen ja aineellisen elämän edistyskautta kuin tänä aikana. Ja eduskunnallisen elämän kehityksen alalla silloin saavutettiin tuloksia, joilla on ollut pysyvä arvo. Niinpä tällöin tuli tavaksi valtiopäivillä valmistella asioita valiokunnissa, joihin, salaista valiokuntaa lukuunottamatta, kuului eri säätyjen jäseniä. Muualla tällaista menettelytapaa siihen ai-kaan käytettiin vain silloin, kuin kamarit olivat tulleet eroaviin päätök-siin ja yhteensovitusta siis tarvittiin. 

Mutta vallalle päässyttä vallattomuutta ja sekasortoa ei voitu auttaa muutoin kuin kumoamalla voimassa oleva perustuslaki, minkä Kustaa III suoritti onnellisella vallankumouksellaan v. 1772. Silloin laadittiin hallitusmuoto, joka Suomessa pysyi voimassa aina siihen saakka, kun maamme pääsi itsenäiseksi. Sitä laadittaessa koetettiin välttää sekä rajattoman kuninkaanvallan että rajattoman säätyvallan haittoja. Yhdistys- ja vakuuskirjassaan vuodelta 1789 Kustaa III meni sitten vielä askelta pitemmälle mm. riistämällä säädyiltä esitysoikeuden. Tämäkin uusi perustuslaki jäi Suomelle perinnöksi maan joutuessa eroon Ruotsista. Ja lisättävä on: onnelliseksi perinnöksi. Sillä niin paljon epämääräistä ja uudenaikaisen perustuslaillisen elämän periaatteita loukkaavaa kuin erityisesti viimeksi mainittu asiakirja sisälsikin, jätti Kustaa III:nen aika kumminkin valtiomuodon, joka kansallemme myöhemmin turvasi mahdollisuuden sisäiseen itsenäisyyteen ja yhteiskuntalaitoksemme kehitykseen länsimaisessa hengessä. Jos maassamme olisi ollut voimassa vapauden ajan valtiomuoto tai edes sellainen valtiomuoto, jonka Ruotsi omaksui vuoden 1809 vallankumouksessa, on hyvin epätodennäköistä, että Aleksanteri I olisi sen vahvistanut ja hänen jälkeläisensä sitä seuranneet. Ja ryhdyttäessä sitä muuttamaan olisi helposti voitu tulla tulokseen, joka olisi saattanut järkyttää koko lainalaisen yhteiskuntajärjestyksemme. Niin vähän kuin yleensä voidaankin varmuudella päättää, millaisiksi historialliset tapaukset olisivat muodostuneet, jos niiden edellytykset tavalla tai toisella olisivat olleet toisenlaiset kuin ne ovat olleet, näyttää johtopäätös tässä kohdin kuitenkin selvältä: Ruotsilta perimämme valtiomuoto takasi juuri sen verran yhteiskunnallista vapautta, kuin mikä meillä venäläisen vallan alkuaikoina oli mahdollinen ja joka kansallemme oli kaikkein välttämättömin vastaisten parempien aikojen varalta. 

Meidän kansamme oikeus olla edustettuna valtiopäivillä on ollut tunnustettu (myöhemmin valloitettua Käkisalmen lääniä lukuun ottamatta) jo Ruotsin vallan varhaisimmilta ajoilta. Mutta erittäinkin van-hempina aikoina ja joskus myöhemminkin säätykokouksissa mukana olleiden edustajain luku oli varsin vähäinen; ja sattuipa väliin niinkin, että maamme jäi kokonaan edustamatta, jos vuodenaika teki muuten-kin pitkät ja hankalat matkat vaikeiksi. Useinhan sattui, ettei moni edusmies saapunut ajoissa perille, ja väliin oli matka kokonaan jätettävä puolitiehen. Varsinkin talonpoikaissäädyn edustajille matkan vaikeudet hyvin ymmärrettävistä syistä usein olivat ylivoimaisia. Sen vuoksi he Ruotsin valtiopäivillä usein olivatkin hyvin pienenä murto-osana. Heidän suhdettaan alempana mainituilla valtiopäivillä säätynsä koko jäsenmäärään kuvaavat seuraavat luvut:

Säädyn edustajain koko luvusta suomalaiset edustajat hupenivat siis melkein kymmenenteen osaan. 

Jo tämä heidän vähäinen lukumääränsä vaikutti, etteivät heidän aikaansaannoksensa säädyn työssä ja esiintymisessä voineet olla suuret. Mutta vielä enemmän vaikutti luonnollisesti se, että säädyssä kaikki tapahtui kielellä, josta suomalaisten edustajain enemmistö ei ymmärtänyt mitään. Vaikeutta, joka heille tästä johtui, ei helpottanut edes se, että valtiovallan toimesta olisi pidetty huolta tulkitsemisesta. Ruotsinkieltä taitamattomat näyttävät yleensä saaneen tulla omin neuvoin toimeen. Virallisia tulkkeja ei näytä olleen.¹) 

1) Kuvaava on esim. seuraava pikkutapahtuma. Säädyn pöytäkirja vuoden 1786 valtiopäiviltä kertoo, että pari viikkoa sen jälkeen kun valtiopäivät olivat alkaneet, Turun ja Porin läänin edusmies Gabriel Andersson ilmoitti Kemin Lapista saapuneen kaksi edusmiestä, jotka eivät vielä olleet ennättäneet jättää valtakirjojaan tarkastettaviksi. "Ja kun he eivät ymmärrä ruotsia, lisää pöytäkirja, nähtiin hyväksi, että valtiopäivämies Gabriel Andersson seuraa heitä".

Eivätkö näin ollen Suomen talonpoikaisväestön edustajat Ruotsin valtiopäivillä olleet turhana joukon jatkona, joiden mukanaolosta ei ollut etua säädyn työlle eikä heidän valitsijoilleen? 

Nykyaikaisessa valtiopäivätyössä tällaisten edellytysten vallitessa asianlaita helposti muodostuisi sellaiseksi. Mutta edusmiehen tehtävä varhaisempina aikoina oli melkoisesti toinen kuin nykyään. Hänen pääasiallisena huolenaan oli tuoda ilmi valitsijainsa tarpeet, toivomukset ja valitukset edusmiestähän aikaisemmin pidettiinkin valitsijainsa asiamiehenä, jonka oli valtiopäivillä valvottava oman paikkakuntansa etuja ja oikeuksia. Usein talonpoikaissäädyn edusmiehen toimi muodostui saman luonteiseksi kuin aikoinaan kuulut kansanmiesten kuninkaissa käynnit. He valittivat hallitsijan käskynhaltijain mielivallasta, liiallisesta verotuksesta, epätasaisuudesta ja kohtuuttomuudesta sotamiesten otossa, pakkokyydityksestä, suomenkielen sorretusta asemasta yms. Juuri tällaisia valituksia esittivät Suomen talonpoikaissäädyn edustajat Ruotsin aikuisilla valtiopäivillä loppumattomiin samoin kuin heidän ruotsalaiset säätyveljensäkin. Aihetta noihin valituksiin useinkin oli enemmän kuin tarpeeksi. Aikoina, jolloin, niinkuin oli tapana sanoa, laki usein oli keihäänvarren päässä, jolloin sanomalehdistö nykyaikaisessa merkityksessä oli tuntematon, jolloin varsinkin syrjäisten seutujen asiat ja olot valtakunnan pääpaikoilla huonon liikeyhteyden vuoksi jäivät tuntemattomiksi ja tarjosivat tilaa mitä julkeimmalle voimakkaampain mielivallalle yms., kansan hallitsijalleen esittämät valitukset usein olivat todellisen ja kipeän tarpeen vaatimia. Niiden välityksellä kuningas monesti sai tietoja, joita hän muuten ei olisi saanut; ja kansalle ne usein olivat hätähuuto paikkaan, mistä apua oltiin oikeutetut toivomaan ja mistä sitä usein saatiinkin.

Vastaisella historiantutkimuksellamme on vielä tärkeä tehtävä selvittäessään, mitkä ja millaiset Suomen talonpoikaisväestön edustajain aikaansaannokset ja ansiot olivat Ruotsin aikuisilla valtiopäivillä. Mutta minkä laatuisiksi ne silloin osoittautunevatkin, jäänee kuitenkin pääasiaksi se, että tällä väestöllä oli oikeus olla edustettuna. Ja se oli perintö, jolla suotuisampien aikojen tultua oli korvaamaton arvo sekä tälle väestölle itselleen että koko maalle.

Porvoon valtiopäivät

Porvoon valtiopäivät ovat maamme historian tärkeimpiä tapahtumia.

Kun venäläiset v. 1808 lähtivät hyökkäysretkelle Suomeen, oli Pietarissa vallalla käsitys, että maallemme annettaisiin sisäinen itsenäisyys omine erityisine perustuslakeineen, mutta helppo voitto sai valloittajan muuttamaan mieltään. Sodan edistyessä näytti nimittäin yhteen aikaan siltä, kuin koko Suomea vuorostaan olisi odottanut sama kohtalo, jonka alaiseksi itäinen osa maastamme oli aikaisemmin (Uudenkaupungin ja Turun rauhansopimuksissa) joutunut: muuttuminen venäläiseksi maakunnaksi. Erityisellä julistuksella 17.6.1808 saatettiin tiedoksi, että Suomi liitettiin maakuntana ainaiseksi Venäjään.

Toisin oli kuitenkin kohtalo määrännyt. Suomea ei liitetty ainaiseksi itäiseen naapuriinsa, eikä sitä liitetty maakuntana. Venäjän hallituspiireissä pääsi uudelleen vallalle suotuisampi mieliala maatamme kohtaan. Siihen vaikutti ilmeisesti se urhea vastustus, johon Suomen armeija lopulta ryhtyi, ja sen lähetyskunnan matka Pietariin, joka vuosien 1808 ja 1809 vaihteessa kutsuttiin sinne antamaan tietoja maan asioista. Kotimaahan palatessaan mainittu lähetyskunta saattoi tuoda varman lupauksen siitä, että entisen valtiosäännön mukainen eduskunta pian kutsuttaisiin kokoon. Suomen uutta asemaa olivat siis luomassa maan urheat soturit verellään ja kärsimyksillään ja sen valtiomiehet.

Kutsu valtiopäiville annettiin keisarillisella kirjeellä 1.2.1809. Säätyjen edustajia käskettiin valtiopäiväjärjestyksen säätämällä tavalla kokoontumaan 22.3. Porvooseen, missä yleiset valtiopäivät oli määrätty pidettäviksi.

Suhtautumisesta venäläisiin oli maassamme tähän aikaan kuten niin monesti muulloinkin eriäviä mielipiteitä. Oli niitä, jotka jo kohta vihollisen maahan tultua olivat valmiit antautumaan sen kanssa tekemisiin. Niinpä mainitaan, että sellainen suuriansioinen ja hienosti sivistynyt mies kuin Turun piispa J. Tengström sai siitä moitteita osakseen. Eräs kansan pilkkaruno, jonka todistusvoima ei kyllä ole suurenarvoinen, mutta joka kuitenkin omalla tavallaan ilmaisi väestön mielialaa, sisälsi häntä kohtaan uhkauksen: "piispa se pitäisi tappaa". Lainopin professori M. Calonius taas keväällä 1808 lausui nuo tunnetut sanansa, että niin kauan kuin välejä entisen esivallan kanssa ei oltu laillisesti purettu, ei kenenkään suomalaisen ollut oikeus ryhtyä vihollisen kanssa neuvotteluihin. Lausunto, mistä hän on saanut kiitosta aikalaisiltaan ja ehkä vielä enemmän jälkimaailmalta.

Mutta kun sittemmin sota auttamattomasti havaittiin menetetyksi ja valtiopäiväkutsu tuli, tunnettiin kaikkialla, että seisottiin kohtalokkaan ratkaisun edessä. Ellei silloin tartuttaisi ojennettuun sovinnon käteen, olisi tilaisuus taata esi-isiltä peritty lainalainen yhteiskuntajärjestys auttamattomasti menetetty. Silloin ei enää mies sellainen kuin Caloniuskaan epäröinyt ratkaisun edessä. Suurin oikeus olisi silloin muuttunut suurimmaksi vääryydeksi, jollei aseman tarjoamia etuja olisi käytetty hyväksi, niin raskaalta kuin semmoinen saattoikin tuntua.

Valtiopäivävaaleihin siis ryhdyttiin, eivätkä ne kohdanneet vastarintaa, kuten Pietariin lähetetyn lähetystön jäsenten vaali oli kohdannut. Aika niiden suorittamiseen oli verrattain lyhyt, tuskin muuta kuin puolentoista kuukautta. Ei ole sen vuoksi kummeksittava erityisesti, jos otetaan huomioon silloiset olot, jolloin ei ollut rautateitä, sähkölennättimiä, sanomalehtiä ym. ettei kaikkea saatu käymään aivan kirjaimellisesti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan; muodollisuuksista oli pakko tinkiä.

Niinpä talonpoikaissäädyn vaaleissa ei näytä aina voidun menetellä sananmukaisesti sillä tapaa, kuin valtiopäiväjärjestys määräsi, että nimittäin ensin pitäjänkokous valitsi valitsijamiehet, jotka sitten kihlakunnanoikeuden edessä valitsivat tuomiokunnan edustajan valtiopäiville. Esim. Rautalammin tuomiokunnassa tapahtui vaali seuraavasti. Kun vaaliin piti ryhdyttämän, oli valitsijamiehiä saapunut vain kahdesta seurakunnasta: Pieksämäeltä ja sen kappelista Haukivuorelta. Mutta tilaisuuteen oli saapunut joukko yleisöä tuomiokunnan muista seurakunnista. Nähtävästi tuomarin kehoituksesta tämä yleisö valitsi kaksi valitsijaa, jotka sitten Pieksämäeltä ja Haukivuorelta saapuneiden valitsijain kanssa toimittivat vaalin.

Esityksessään Porvoon valtiopäivistä Robert Castrén mainitsee, etteivät silloiset valtiopäivämiesvaalit herättäneet mitään erikoisempaa mielenkiintoa sitä peräti tärkeää asiaa kohtaan, jota nämä vaalit koski-vat. Aivan kirjaimellisesti nämä sanat eivät pidä paikkaansa talonpoikaissäädyn vaaleihin nähden. Monissa vaalitilaisuuksissa esitettiin näet valituille edustajille lukuisia evästyksiä tai, kuten siihen aikaan sanottiin, anomuksia ja valituksia valtiopäivillä esitettäviksi. Niihin Suomen talonpoikaisväestö oli jo vanhastaan tottunut. Välttämättömyyden pakottamana se oli jo ammoisina aikoina lähettänyt edustajiansa esittämään toivomuksiaan hallitsijalle. Valtiopäivämiehen valinta ja hänen evästämisensä varhaisempina aikoina esiintyi kansan silmissä jokseenkin samana kuin tällaisten lähetystöjen lähettäminen kuninkaan puheille esiintuomaan, mitä kansan mielessä liikkui.

Milloinkapa olisi ollutkaan kansalla niin paljon sydämellään kuin nyt, jolloin nälkä ja puute ahdisti ja kaiken laatuiset sodan kärsimykset rasittivat, ja olihan sitä paitsi koetettava saada taatuksi isiltä peritty uskonto ja yhteiskuntajärjestys. Juuri näitä asioita koskivat säädyn edustajille annetut evästykset: maan hädänalaisen tilan auttamista, venäläisen sotaväen harjoittamien väkivaltaisuuksien hillitsemistä, sota-vahinkojen korvaamista, armahduksen aikaansaamista sotavankeuteen viedyille ja maan tulevan valtiollisen aseman turvaamista. Pohjanmaan erinäisten tuomiokuntain väestö anoi, että, kuten keisarin antamissa julistuksissa oli luvattu, maan luterilainen uskonto ja oikeusjärjestys säilytettäisiin, virkamiehiksi määrättäisiin kelvollisia ja maan kieltä taitavia henkilöitä, ym. Kymin tuomiokunnan asukkaat pyysivät, että maa ikuisiksi ajoiksi säästettäisiin Venäjän valtakunnassa tavalliselta sotamiesten otolta, ym.

Kuten silloisissa oloissa on hyvin ymmärrettävää, ovat nämä anomukset puetut sävyisään, jopa varovaiseenkin muotoon, mutta suoraan ja peittelemättä niissä kumminkin tuotiin ilmi, mitä kansa oikeudella katsoi voivansa vaatia valloittajalta oman olemuksensa ja elämänsä turvaamiseksi.

Talonpoikaissäädyn valitsemat edustajat näille valtiopäiville olivat: Pietari Klockars Uuden Kaarlepyyn pitäjästä, Pietari Wäänänen Kuopion pitäjästä, Elias Sipuli Kiskosta, Juhana Koivisto Pöytyältä, Juhana Kinttala Rymättylästä, Elias Hintsa Pirkkalasta, Tuomas Tuomaala Loimaalta, Henrik Kesti Ulvilasta, Henrik Riihimäki Taivassalosta, Juhana Himanen Ristiinasta, Tuomas Seppälä Nastolasta, Henrik Pussila Myrskylästä, Henrik Waris Rautalammilta, Pietari Hoffrén Leppävirroilta, Henrik Ullgrén Pielisjärveltä, Pietari Haaranen Tohmajärveltä, Simo Uotila Lempäälästä, Simo Ylinen eli Winkiä Längelmäeltä, Antti Mongola eli Mullila Akaalta, Gustaf Lemström Siuntiosta, Johan Lundström Karjalta, Gustaf Falck Sipoosta, Erik Isotalo Lammilta, Henrik Granroth Pietarsaaresta, Simon Louko Isostakyröstä, Pietari Wasti Ilmajoelta, Johan Schulin eli Wesala Oulunjoen pitäjästä, Henrik Tervonen Paltamosta ja Johan Kelhälä Salosta. Kaikkia muita mainitaan talollisiksi, paitsi Klockarsia, Hoffrénia ja Wästiä, jotka kantoivat herastuomarin arvonimeä, Himasta, Seppälää, Ullgrénia, Loukoa, Väänästä ja Kelhälää, joita nimitettiin lautamiehiksi. Yhteensä oli talonpoikaissäädyn edustajia 28. Edustajansa lukumäärän puolesta talonpoikaissääty oli järjestyksessä toinen; porvarissäädyssä oli nimittäin 19 edustajaa ja pappissäädyssä 8; aateliston edustajaluku, joka oli suurin, nousi ajoittain 75:een.

Jälkimaailmalle on verrattain vähän säilynyt tietoja näistä Suomen ensimmäisten valtiopäiväin talonpoikaissäädyn edustajista. Olojen pakosta johtuikin siihen aikaan, että talollisluokkaan kuuluvan henkilön elämä kului hiljaisissa kotiaskareissa. Mitään sellaista julkista elämää ei ollut. johon eteväkään talonpoika sanottavasti olisi voinut ottaa osaa.

Säädyn puhemiehestä, joksi määrättiin Klockars, tiedetään, että hän. v. 1808 oli valittu Pietarissa käyneeseen Suomen lähetystöön, jonka tehtäviin hän ei kuitenkaan sanottavasti voinut ottaa osaa, kun hän saapui matkan perille vasta sitten, kun sen tehtävät enimmäksi osaksi olivat jo suoritetut. Hänen äidinkielensä oli ruotsi, mutta hän kuuluu osanneen myös suomea, mikä oli hänelle etuna puhemiestoimessaan. Pietari Väänänen oli tunnettu talonpoikaisrunoilija, joka monissa tilaisuuksissa älykkäisyydellään herätti suurta huomiota. Säädyssä häntä alinomaa käytettiin monissa luottamustoimissa, ollen suomenkielisistä edusmiehistä siinä suhteessa ainoa alallaan. Sekä Väänänen että Klockars olivat olleet edustajina Norrköpingin valtiopäivillä v. 1800. Henrik Tervosen mainitaan olleen omalla paikkakunnallaan niin vaikutusvaltaisen ja kuulun, että häntä kutsuttiin kuninkaaksi. Säädyn sihteeriksi määrättiin Porvoon pormestari, laamanni Anders Orraeus, joka oli tunnettu maan paraimmiksi virkamiehiksi ja kohosi sittemmin aste asteelta, kunnes v. 1816 tuli prokuraattoriksi.

Säädyn pöytäkirjat, jotka kauan saivat maata arkistojen tomussa, painettiin Ruotsalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta v. 1893. Ne sisältävät kylläkin laveita tietoja säädyssä esitellyistä asioista ja tehdyistä päätöksistä, mutta ei mitään varsinaista esitystä tapahtuneista keskusteluista.

Säädyn ensimmäisestä istunnosta 27 p:nä maaliskuuta kertoo säädyn pöytäkirja, että puhemies asettui paikoilleen koko säädyn ilmaistessa mielihyväänsä ja toivottaessa onnea, jonka jälkeen puhemies piti rukouksen ja puheen, jossa hän esitti toivomuksen, että yksimielisyys ja sopu vallitsisi säädyssä.

Vanhan ja sitten myöhemminkin vallinneen tavan mukaan lähetettiin tämän jälkeen tervehdyslähetystö muihin säätyihin; sen johtajana toimi Väänänen. Myöskin muiden säätyjen tervehdyslähetystöt kävivät talonpoikaissäädyssä. Sen jälkeen oli sääty muiden säätyjen kanssa kunniatervehdyksellä keisarin luona tilapäisessä linnassa, joksi oli sisustettu kaksi vaatimatonta yksityisten omistamaa taloa; kaikki säätyjen jäsenet esiteltiin silloin hallitsijalle.

Maalisk. 28 p:nä oli ensin tuomiokirkossa valtiopäivä-jumalanpalvelus ja sen jälkeen valtiopäiväin varsinainen avaus valtaistuinsalissa, joksi oli järjestetty kymnaasi (nykyinen tuomiokapitulin rakennus).

Aleksanteri I antaa hallitsijavakuutuksen Porvoon tuomiokirkossa 29 p. maalisk. 1809. (Taiteilija R. W. Ekmanin maalauksen mukaan.)

Tällöin tapahtuivat nuo tunnetut Aleksanteri I:n juhlalliset vakuutukset ja säätyjen vala, jotka ovat muodostuneet Suomen valtiollisen olemuksen kulmakiviksi ja joihin sittemmin kansamme on lukemattomia kertoja vedonnut, mutta joita venäläiset vihamiehemme ovat väittäneet merkityksettömäksi paraatiksi. Nykyään niillä on enää ainoastaan historiallinen merkitys.

Vastauspuheessaan talonpoikaissäädyn puhemies koruttomasti, mutta tavalla, joka osoittaa, että sanat olivat sydämestä lähteneitä, ilmaisi kiitollisuutta keisaria kohtaan. Kun Teidän Keis. Majesteettinne suostumuksella talonpoikaissäädylläkin nyt on verraton armo saada lähestyä Teidän Keisarillisen Majesteettinne korkeaa ja kallista persoonaa, puuttuu minulta sanoja ilmaista sitä alam. kunnioitusta ja vilpitöntä kiitollisuutta, jota sääty tuntee... Mutta se on aina seuraus tunteesta, jonka ovat herättäneet Teidän Keisarillisen Majesteettinne monet teot keskellä sodan melskeitäkin. Niistä on talonpoikaissäädystä suuremmoisinta se, että Teidän Keis. Majesteettinne voittajana armossa on suvainnut kutsua voitetun kansan vanhojen oikeuksiensa ja säädetyn järjestyksen mukaan kokoontumaan Teidän Keis. Majesteettinne oman Korkean Persoonan eteen neuvottelemaan asioistaan.

Tärkein ja maamme historiassa ikimuistettava oli maalisk. 29 päivä. Silloin keisari, kun jälleen oli kirkkoon kokoonnuttu, antoi hallitsijavakuutuksensa, jonka hän pari päivää aikaisemmin oli allekirjoittanut. Vakuutuskirja annettiin sen jälkeen säädyille, joiden puolesta maamarsalkka otti sen vastaan. Uudelleen lausuivat säätyjen puhemiehet kiitollisuutensa, jolloin talonpoikaissäädyn puhemiehen sanat kuuluivat: Teidän Keis. Majesteettinne vakuutuksesta säilyttää maan perustuslait, lausuu myös talonpoikaissääty kütoksensa; ja kun talonpoikaissääty tämän johdosta on saavuttanut varman vakaumuksen, että se asioissaan voi lähestyä Teidän Keisarillista Majesteettianne kuten lapset isäänsä, on talonpoikaïssäädynkin kuuliaisuus Teidän Keis. Majesteettinne Korkeaa Persoonaa kohtaan oleva enemmän seurauksena omasta halusta ja rakkaudesta, kuin siitä suuresta vallasta, jonka kaitselmus on suonut Teidän Keis. Majesteetillenne.

Saattoihan olla, että tällaiset ja monet muut samantapaiset lausunnot noissa ikimuistettavissa juhlallisuuksissa johtuivat siitä alistuvaisuudesta, jota voittajaa kohtaan tunnettiin ja joka yleisesti oli jo päässyt vallalle. Ja kenties ne osaltansa johtuivat myöskin ajan tavallisesta kaunopuheisuudesta. Mutta niillä on kuitenkin sellainen välittömyyden ja vakuuttavuuden leima, että ne ilmeisesti osoittivat myöskin kansan todellista ja vilpitöntä kiitollisuuden tunnetta jalomieliseksi osoittautunutta voittajaa kohtaan.

Valtiopäiväin työt näiden suurten juhlallisuuksien rinnalla joutuivat huomattavasti varjoon, vaikka nekin olivat maamme vastaisuudelle aivan perustavaa laatua.

Hallituksen esityksistä koski ensimmäinen maan sotaväen perustamista, toinen kruununverojen kantamista, kolmas rahalaitosta ja neljäs maan uuden hallituksen järjestämistä. Kahden ensin mainitun käsittelyä varten säädyt asettivat ns. siviili- ja talousvaliokunnan, johon talonpoikaissääty valitsi Väänäsen, Granrothin ja Kinttalan. Kolmannen käsittelyä varten asetettiin valtiovarainvaliokunta, jonka jäseninä talonpoikaissäädystä olivat Lemström, Vesala ja Seppälä. Neljännen esityksen valmisteli erikoinen komitea, jossa oli säätyjen ulkopuoleltakin olevia henkilöitä.

Nykyaikaisessa merkityksessä nämä esitykset olivat peräti alkeellisia ja vajavaisia. Eihän maalla vielä ollut mitään hallitusta, joka ne olisi saattanut valmistaa. Ne sisälsivät vain lyhyitä viittauksia siitä, miten asiat oli aiottu järjestää. Senvuoksi niissä kosketeltujen asiain valmistaminen pääasiassa jäi valtiopäivävaliokuntain huoleksi. Voi sen vuoksi hyvin ymmärtää, että niistä koitui valiokunnille hyvin raskas tehtävä.

Vaikeimpia ja arkaluontoisimpia säätyjen käsiteltäviksi joutuneista asioista oli sotalaitoksen järjestäminen. Niitä periaatteita noudattaen, sanotaan asiaa koskevassa hallituksen esityksessä, jotka keisari oli ottanut Suomen hallinnossa seuratakseen, ja koska hän oli vakuutettu siitä, että kansallinen sotalaitos oli maan paras turva, oli hän päättänyt säilyttää sotalaitoksen entisellä ruotujakoisella perustallaan. Säätyjä kehoitettiin esittämään perusteet, joiden mukaan näiden joukkojen kustannukset oli suoritettava kruunulle. Toistaiseksi sotajoukko oli oleva hajoitettuna, eikä mikään pakollinen sotaväenotto tulisi kysymykseen.

Esityksestä antamassaan lausunnossa valiokunta suoruudella, joka ehdottomasti ansaitsee tunnustusta, ehdotti pyydettäväksi, ettei ruotujakoista armeijaa 50 vuoden kuluessa pantaisi kuntoon, sillä eihän maan nyt tarvinnut pelätä vihollisia, ja jos taas ruotsalaiset tekisivät hyökkäyksen, eivät suomalaiset entisten muistojensa vuoksi voisi ryhtyä heitä vastaan taistelemaan tunnustus, mikä hämmästyttää verrattomalla suoruudellaan, mutta on sitä enemmän kunnioitettava. Samalla ehdotti valiokunta sen maksun suuruuden, joka ruoduilta ja ratsutiloilta oli kannettava vakanssimaksun nimisenä. Erikoisesti mainitaan, että valiokunnan ehdottamaa määrää tämän maksun suuruudesta ankarasti vastustivat sen talonpoikaissäätyyn kuuluvat valiokunnan jäsenet Väänänen ja Granroth, jotka yhdessä valiokunnan parin muun jäsenen kanssa liittivät sen mietintöön sitä tarkoittavan vastalauseenkin.

Tätä kantaansa puolusti Väänänen sittemmin hyvin sitkeästi säätynsä täysistunnossakin. Tulos olikin, että sääty puolusti pienempiä vakanssimaksuja kuin valiokunta. Lievennyksiä niihin toivottiin muissakin säädyissä. Mutta säätyjen päätöksessä ei kuitenkaan asetuttu kiinteästi tälle kannalle. Se esitettiin siinä nimittäin ainoastaan vaihtoehtona valiokunnan esitykselle. Mutta tulokseen tämä talonpoikaissäädyn ajama kanta ei vienyt. Kun julistuskirjalla elok. 1 p:ltä 1810 määrättiin vakanssimaksujen suuruus, sai silloin vahvistuksen valiokunnan ehdotus.

Toinen erittäin vaikea tehtävä siviili- ja talousvaliokunnalla oli sen hallituksen esityksen käsitteleminen, joka koski kruununverojen ylös kantoa; sehän todellisuudessa merkitsi Suomen vastaisen valtiotalondem järjestämistä kaikessa laajuudessaan. Tarvittavan ainehiston puutteessa valtion tulojen ja menojen määrääminen täytyi pakosta rakentua hyvin paljon arvioimisien varaan. Itse määritteli valiokunta, että sen oli tehtävä ehdotukset seuraavista neljästä asiasta: 1) tilusverojen ja kruununulos-tekojen järjestelystä; 2) virkamiesten aseman ja palkkojen parantamisesta; 3) suunnitelman laatimisesta semmoisten uusien valtionlaitosten perustamiseksi, jotka on havaittu maalle hyödyllisiksi sekä 4) ehdotuk-sesta valtion tulo- ja menoarvioksi.

Mainittujen erittäin laajakantoisten kysymysten käsittelystä on tässä tarpeellista mainita ainoastaan, mitä talonpoikaissäädyllä puolestaan oli niistä sanomista. Säädyn jäsenet olivat monin paikoin saaneet valitsijoiltaan sen evästyksen, että verojen kantotapa maassa oli tehtävä yksinkertaiseksi ja selvemmäksi. Siihen tähtäsikin säädyn pyrkimys, eikä aivan menestyksettä, kun se tässä asiassa saattoi esiintyä yksimieli-senä papiston kanssa. Mitä taas tuli uusien virkojen perustamiseen ja virkamiesten palkkojen parantamiseen, oli sääty sitä mieltä, että niiden virkamiesten palkkojen parannus, jotka saivat tulonsa rahassa, yleensä oli tarpeen vaatima samoin kuin että uusien toimien perustaminen toden-näköisesti oli välttämätön. Mutta, lausui sääty, kun näiden asiain tar-kempi harkinta menee yli säädyn oikeuksien ja kyvyn, niin havaitsi sääty sopivimmaksi jättää hallitsijan ratkaistavaksi, mikä merkitys tehdyille ehdotuksille oli annettava. Joskin tämä oli heikkouden tunnustus, niin oli silloisissa oloissa epäilemättä säädyn kannalta oikeinta, ettei se tahto-nut mennä kiinteästi määrittelemään tämmöisessä asiassa kantaansa; muunlainen menettely ei olisi ollut asianmukainen. Lopuksi lausui sääty, ettá jos uusia virkoja oli perustettava, sitä ei olisi tehtävä yhdellä kertaa, vaan vähitellen sikäli kuin olosuhteet sen sallivat. Tässä niinkuin niin monessa muussa asiassa sääty piti silmällä maan hädänalaista asemaa, mikä sen kannalta olikin luonnollista. Maan rahalaitoksen järjestämistä koskevasta esityksestä sääty lau-sui jokseenkin samaa kuin virkamiesten palkoista.

Suomen vastaisen hallinnon järjestämistä koskevassa asiassa sääty lyhyesti yhtyi muihin säätyihin kuitenkin sillä tärkeällä huomautuksella, että ehdotettu hallituskonselji, joka sittemmin sai nimen senaatti, sijaitsisi "Suomen rajain sisällä".

Silloisen hallituskysymyksen ratkaisussa säädyille oli suotu oikeus asettaa ehdolle 19 henkilöä hallituskonseljiün teko, mikä osoittaa, että valloittaja ilmaisi haluavansa hallita maata kansan omien luottamus-miesten avulla. Vierähti monta vuosikymmentä, ennenkuin mitään sa-mantapaista uusiintui. Ehdotetuista tuli toisen puolen olla aatelisia, toisen puolen muihin kansanluokkiin kuuluvia.

Hallituskonseljin oikeusosastoon valittavista ehdokkaista sai talon-poikaissäädyssä enimmän kannatusta säädyn sihteeri laamanni Orraeus, mikä osoittaa, miten tyytyväinen sääty häneen oli. Hän sai säädyn kaik-kien jäsenien äänet Muista aatelittomiin kuuluvista sai säädyssä enim-män ääniä Vaasan hovioikeuden neuvos Karl Carp ja professori Mattias Calonius, jotka molemmat muissakin säädyissä saivat runsasta kannatusta. Aatelisista sai eniten ääniä Turun hovioikeuden presidentti Adolf Tandefelt, sekä saman hovioikeuden neuvos, sittemmin prokuraat-torina tunnettu Karl Edvard Gyldenstolpe.

Talousosastoon ehdotetuista aatelisista sai säädyssä enimmät äänet valtiopäiväin maamarsalkka Robert de Geer Hän sai säädyn kaikki äänet. Toisella sijalla oli vapaaherra Karl Mannerheim, joka niin lähte mättömästi on piirtänyt nimensä silloisiin suurtapahtumiin. Aatelitto-main ehdokasten vaalissa säädyn äänet hajaantuivat. Huomattavim-man äänimäärän sai pohjalainen kuuluisa ja etevä liikemies Pietari Bladh. Useat säädyn valitsemista ehdokkaista saivatkin sittemmin sijansa maan hallituksessa.

Enemmän kuin keskusteluillaan ja päätöksillään hallituksen esityksistä herätti sääty huomiota anomuksillaan, joihin se, kuten on jo mainittu, oli saanut lukuisia evästyksiä valitsijoiltaan. Ne tarkoittivat enemmän kuin muiden säätyjen anomukset järjestyksen palauttamista maan oloihin, jotka sota oli häirinnyt, sekä sotavahinkojen korvaamista Niinpä anottiin, kuten valitsijatkin olivat evästäneet, että ryhdyttäi siin tehokkaisiin toimenpiteisiin venäläisen sotaväen omavaltaisen käy. töksen ehkäisemiseksi maan asukkaita kohtaan. Niinikään anottiin majoitusrasituksen lieventämistä ja sen järjestämistä maan omien virkamiesten avulla. Vielä pyydettiin, että kansalle annettaisiin takaisin ne ampuma-aseet, jotka siltä sodan aikana oli otettu pois.

Samanlaisia anomuksia oli tehty muissakin säädyissä, mutta paljoa suppeammassa muodossa. Kansan etujen ja oikeuksien valvominen kuuluikin lähinnä talonpoikaissäädyn tehtäviin; sen valitsijathan olivat joutuneet sodasta enimmän kärsimään.

Vihdoin oli säädyn anomusten joukossa tuo omituinen pyyntö, että hallituksen puoleen edelleenkin saataisiin kääntyä ruotsinkielisillä asiakirjoilla. Luonnollisesti sääty tällä anomuksellaan ei millään tavalla halunnut valvoa ruotsinkielen etuja vahtsijainsa enemmistön kielen kus-tannuksella. Sen menettelyä johti ilmeisesti pyrkimys saada säilytetyksi kaikki niin paljon kuin mahdollista entisellään.

Tekemiänsä anomuksia käsitellessään talonpoikaissääty teki hyvin merkillisen aloitteen ehdottamalla, että muut säädyt ottaisivat ne harkittavakseen ja niihin yhtyisivät. Jos tämä aloite olisi vienyt toivottuun tulokseen, olisi se perustuslaillisten muotojen kehityksen kannalta tien-nyt tärkeää voittoa. Aikaisemminhan oli ollut tapana, että säädyt teki-vät anomuksia omissa nimissään. Asian perustuslaillinen puoli ei kuiten-kaan liene ollut talonpoikaissäädylle selvillä, kun se ryhtyi puheena ole-vaan aloitteeseen. Sen menettely johtui ilmeisesti siitä, että se tahtoi saada suurempaa pontta anomuksilleen koettamalla hankkia niille muiden säätyjen kannatuksen.

Siinä sen ponnistukset eivät kuitenkaan vieneet tulokseen. Aatelis-ja pappissäädyt yhtyivät kyllä useihin talonpoikaissäädyn anomuksiin. Porvaristo ne sitävastoin hylkäsi, Syyksi säädyn puolelta tähän mainit-tiin se, että keino oli ennen tuntematon ja tavaton. Mutta kaiken toden-näköisyyden mukaan säädyn menettelyssä oli kaikua entisaikojen jyr-kistä säätyridoista, jolloin kaupungit ja maaseutu, kuten tavallaan meidän päivinämmekin, seisoivat jyrkästi vastakkain. Oli kuitenkin kaksi asiaa, joissa porvarissääty yhtyi kannattamaan talonpoikaissäätyä. Toinen koski sotatappioiden korvaamista, toinen henkilökohtaisen turvallisuuden varmentamista. Porvarissääty ehdotti, että säätyjen toivomukset näistä kohdista lähetystön välityksellä oli saatettava hallitsijan tietoon. Tähän suostuivat toisetkin säädyt valiten lähetystön ja laatien adressin, joka oli esitettävä keisarille hänen saavuttuaan valtiopäiviä lopettamaan.

Tulokseen tämä hanke ei kuitenkaan vienyt. Säädyille huomautet-tiin, että ajan niukkuuden vuoksi lähetystöä ei voitaisi ottaa vastaan. Eikä näitä kahta anomusasiaa, jotka saivat niin yksimielisen säätyjen kannatuksen, ratkaistu valtiopäiväin toivomuksen mukaan. Korvauksia sodan aikana kärsityistä vahingoista kyllä suoritettiin, mutta perin niu-kasti. Keisarin kyllä mainitaan myöntäneen siihen melkoisia summia, mutta niiden sanotaan huvenneen venäläisten upseerien taskuihin. Tarpeellinen oikeusturva sotaväen mielivaltaa vastaan taattiin vasta asetuksella vilta 1816.

Lähes neljä kuukautta oli kulunut säätyjen kokoonkutsumisesta, kun keisari Aleksanteri jälleen saapui Porvooseen valtiopäiviä lopettamaan. Juhlallisuudet silloin muodostuivat yhtä merkittäviksi kuin valtio-päiviä avatessakin. Keisarin huulilta kaikuivat silloin nuo merkilliset sanat, että Suomen kansa nyt oli korotettu kansakuntain joukkoon lausunto, jota Suomen viimeinen keisari-suuriruhtinas niin johdonmukaisesti koetti tehdä turhaksi. Tämä niin kuin niin monet muut samanlaiset vallanpitäjäin sanat olisi varmaankin jäänyt turhaksi korulauseeksi, jollei kansa itse olisi tehnyt siitä täyttä totta maltillisella, mutta mie-huullisella esiintymisellään maata Venäjään liitettäessä ja sittemmin omalla työllään, omalla kansallisella ja isänmaallisella valveutumisellaan.

Valtiopäiväin lopettajaisista saakoon tässä vielä sijansa eräs tarina, joka omalla kuvaavalla tavallaan koskettaa erästä talonpoikaissäädyn edustajaa. Keisarin kunniaksi oli valtiopäiväin virallisten päättäjäis-ten jälkeen järjestetty tanssikemut, joissa oli mukana m. m, edellä usein mainittu Väänänen. Erästä keisarin seurueeseen kuuluvaa kenraalia oli silloin huvittanut puhutella häntä. Kenraali oli tehnyt tietysti tulkin välityksellä Väänäselle kysymyksiä, joihin tämä oli vastannut niin sukkelasti ja nasevasti, että kenraali lopuksi oli sanonut: "Tämä talonpoika on todellinen nero."

Lopuksi vielä muutama silloista talonpoikaissäätyä kuvaava piirre näiltä valtiopäiviltä.

Säädyn istunnot alettiin joka päivä rukouksella. Kuitenkin mainitsee säädyn pöytäkirja, että muutaman kerran touko- ja kesäkuulla rukous jäi pitämättä. Kesäkuun 1 p:än kohdalla on merkintä: Ei rukousta, mutta merkitään kuitenkin pöytäkirjaan. Tämä on sitäkin omituisempaa, kun sääty oli määrännyt jäsenillensä sakon rukouksista poissa olemisesta. Säädyn pöytäkirjassa sanotaan siitä: Määrättiin 5 kopeekan sakko sille, joka on poissa rukouksesta eikä noudata järjestystä puheessaan ja esityksissään, sittenkuin puhemies on häntä nuijanlyönnillä siihen kehottanut. Semmoisia järjestysrikoksia, joista tämä sakko olisi lange tettu, säädyssä ei mainita tapahtuneen. Sitävastoin rukouksista pois. jäämistä näyttää sattuneen. Niinpä huhtik. 17 pinä mainitaan näitä sakkoja määrätyn yhteensä 80 kopeekkaa. Sakkojen kantajaksi määräsi sääty Västin, jolla oli säädyn viskaalin arvonimi; rahat, mitkä sakoista kertyivät, jaettiin valtiopäiväin lopulla köyhille.

Säädyn pöytäkirjat laadittiin ruotsiksi; ja sillä kielellä ne näytään luetun tarkastettaessa; kuitenkin ne suullisesti tällöin esitettiin myös suomeksi.

Kun säädyssä tapahtuneista keskusteluista ei ole mitään yksityis-kohtaisia muistiinpanoja, emme tiedä, ketkä olivat säädyn innokkaimpia ja paraita puhujia ja yleensä sen johtomichiä. Sitä osoittavat ainoastaan ne luottamustoimet, joita sääty uskoi eri edustajillensa. Etusijalla silloin esiintyy Väänänen. Hänet valittiin lukemattomien lähetystöjen johta-jaksi ilmoittamaan säädyn päätöksiä toisille säädyille. Suomenkielisistä säädyn jäsenístä hän oli melkein ainoa, jonka osalle tuli tällainen luottamustoimi vallalla oli nimittäin vielä Ruotsin valtiopäiviltä peritty tapa, että ruotsinkielen taitoa pidettiin välttämättömänä lähetystöjen johtajain ja valiokuntain jäseniä valittaessa.

Muita tällaisissa toimissa käytettyjä säädyn jäseniä olivat Lemström, Lundström, Vesala, Västi, Falck ja Pussila.

Loppuvaikutelmaksi talonpoikaissäädyn edustajain osanotosta Por-voon valtiopäiviin jää, ettei se ollut pelkkää sanattomana kuulijana istumista, joka oli tarpeellista, jotta kaikki vanhat muodot tulisivat täyte tyiksi, vaan oli sillä oma tärkeä, asiallinen merkityksensä. Välittömämmin ja seikkaperäisemmin kuin muut säädyt talonpoikaissääty tällöin toi ilmoille, mitä kansan laajojen kerrosten sydämessä liikkui; ja sillä teollaan se on ansainnut jälkeen tulevien polvien kiitollisuuden. Sen osuus Suomen sisäisen itsenäisyyden luomisessa on kieltämätön.

Porvoon valtiopäivistä tammikuun valiokuntaan

PORVOON valtiopäiväin jälkeen Suomen säätyjä ei kutsuttu kokoon ennenkuin v. 1863. Tämä puolen vuosisadan aika ei siis suoranaisesti kuulu talonpoikaissäädyn sen enemmän kuin muidenkaan säätyjen val-tiopäivähistoriaan. Mutta niiden julkisten harrastusten ja valtiollisten olojen synnylle ja kehittymiselle, jotka sittemmin painavat leimansa säätyjen työhön ja pyrkimyksiin eduskunnallisen elämän uudelleen herättyä, tällä aikakaudella on tärkeä, monessa suhteessa perustava merkitys. Senvuoksi lyhyt katsaus siihen on tarpeellinen taustan muodos-tamiseksi myöhemmälle esityksellemme.

Oli sula inhimillinen mahdottomuus, että Porvoon valtiopäivillä olisi ennätetty käsitellä ja ratkaista kaikki ne asiat, joiden järjestämiseksi säätyjen myötävaikutus senkin ajan käsitystavan mukaan oli tarpeellinen. Niinpä oli jo tähän aikaan herännyt tuo myöhemmin niin monasti esille tullut kysymys Suomen perustuslakien tarkastamisesta ja yhteenkokoamisesta (kodifioimisesta). Niinikään kaipasivat säätyjen myötävaikutuksesta riippuvaa ratkaisua kasvaneen majoitus-rasituksen tasoittaminen, varojen hankkiminen valtion lisääntyneisiin tarpeisiin, vanhentuneen kirkkolain uusiminen y. m. Tämä kaikki oli tunnettua Suomen hallitusmiehille ja hallitsijalle itselleenkin. Jo Aleksanteri I:sen ensimmäisinä hallitusvuosina kysymys säätyjen kokoon kutsumisesta olikin puheenaineena useita eri kertoja.

V. 1818 näytti koittavan erittäin suotuisa tilaisuus Suomen valtio-päivätoiveiden toteutumiselle. Silloinhan keisari avasi Puolassa valtio-päivät pitäen valtaistuinpuheen, joka huokui mitä suurinta luottamusta vapaamielisten laitosten terveelliseen vaikutukseen. Napoleonin sotien jälkeinen taantumus oli silloin jo yleisesti vallalla, mutta Aleksanteri ei ollut vielä ennättänyt joutua sen valtaan. Tilanne näytti erinomaisen otolliselta saada valtiopäivät Suomessakin kokoon kutsutuiksi, ja silloiset valtiomiehemme koettivatkin saada sitä käytetyksi hyväkseen. Hal-litsijan silloinen Suomen asiain esittelijä, valtiosihteeri R. H. Rehbinder, teki siitä keisarille nimenomaisen ehdotuksenkin ja näyttää siihen saa-neen suotuisan vastauksen.

Mutta aika teki nopeammin työtään kuin kukaan saattoi aavistaa. Puolan valtiopäiväin avaamisesta ei ollut kulunut vielä täyttä vuotta, kun Aleksanteri oli väsynyt vapaamielisiin aatteisiinsa ja kulki taantu-musmiesten talutusnuorassa. Hän vainusi salaliittoja ja vastustusta kaikkialla. Ja mitä erikoisesti Suomeen tuli, näyttää hänessä ja hänen ympäristössään synnyttäneen pahaa mieltä se, että täällä muka tunnet-tiin ystävällisyyttä Ruotsia kohtaan, mikä vieroitti mieliä Venäjästä, jopa teki ne sille vihamielisiksi. Senvuoksi hän antoi Rehbinderin huo-mata, että hänellä oli vahvoja epäilyksiä valtiopäivien kokoonkutsumista vastaan.

Miten toisella tavalla ajattelikaan silloin sama mies, joka vuosikym-mentä aikaisemmin ei ollut epäillyt kutsua Suomen säätyjä kokoon, vaikka osa kansastamme vielä seisoi ase kädessä Venäjää vastaan! Ja hyvin vähän hän näyttää huomanneen, että valtiopäiväkutsu silloin vieroitti kansaamme Ruotsista ja lähensi sitä voittajaan. Myötämielisyyttä läntistä naapuria kohtaan oli silloin ehdottomasti enemmän kuin vuosi-kymmentä myöhemmin. Ja valtiopäiväkutsun hautaaminen ei ollut omiansa sitä vähentämään, vaan enentämään.

Näitä keisarin epäilyjä koetti Rehbinder parhaansa mukaan haih-duttaa. Hän pyysi, että Aleksanteri tekisi matkan Suomeen, vaikkapa vain muutamien päivien aikana. Teidän mieskohtaisen läsnäolonne jälkeen voin taatas, vakuutti hän, stulevatko aiottujen valtiopäiväin keskustelut olemaan kyllin arvokkaita asetettavaksi Euroopan silmäin eteen. Tätä pyyntöä Aleksanteri noudattikin, tehden kesällä 1819 maa-hamme tuon merkillisen matkan, joka ulottui kauas Kajaanin erämaihin ja Tornioon saakka. Mutta valtiopäiväkutsu jäi antamatta. - Erinäisiä lainsäädäntökysymyksiä käsiteltäessä senaatissa vielä edelleenkin silloin tällöin puhuttiin säätyjen kokoontumisen tarpeellisuudesta. Mutta kehityksen yleinen suunta teki yhä mahdottomammaksi kaikki ajatukset valtiopäiväkutsun aikaansaamisesta. V. 1823 nimitettiin Suomen ken-raalikuvernööriksi kenraali Zakrewski, jonka pyrkimyksenä oli Suomen sisäisen itsenäisyyden tuhoaminen. Paria vuotta myöhemmin nousi sitten valtaistuimelle Nikolai I, jonka aikana säätyjemme kokoonkutsumi-sesta ei voinut olla kysymystäkään. Mutta valtiopäiviemme oikeudet tämä jyrkkä yksinvaltiaskin avoimesti tunnusti. Niinpä kun hallinnollisella asetuksella vilta 1826 päätettiin lakkautettavaksi kuolemantuomioiden täytäntöönpano, asetuksen johdannossa nimenomaan huomautettiin, että tämä toimenpide oli vain väliaikainen ja että sen "lopullinen ratkaisu oli lykättävä siksi, kunnes säädyt kutsutaan kokoon".

Kun Suomen silloisissa perustuslaeissä ei ollut määräystä, miten usein säädyt oli kutsuttava kokoon, ei pitkiäkään aikoja jatkuva hallit-seminen ilman valtiopäiviä merkinnyt muodollista valtiosääntömme syrjäyttämistä, mutta lain hengen mukaista se ei ollut. Silloisissa kehitty-mättömissä oloissa ilman valtiopäiviä voitiin kyllä miten kuten tulla toimeen, joskin se aiheutti arveluttavaa lainsäädännön pysähtymistä ja monella alalla tuotti hankaluutta.

Nikolain hallitusajan parista ensimäisestä vuosikymmenestä on sanottu, että sen kuollutta hiljaisuutta maassamme häiritsi ainoastaan virkakoneiston hiljainen natina. Tosiaankin henkinen elämä maassamme silloin oli tyystin lamassa. Virkavalta rehoitti siinä määrin, että paino-ylihallitus v. 1846 aivan tosissaan saattoi vaatia, että suomenkielisten sanomalehtien jokainen sivu painettaisiin kaksipalstaisina, joista toinen sisältäisi alkuperäisen suomenkielisen tekstin, toinen oikeaksi todistetun ruotsalaisen käännöksen tämä siksi, että sensuuri voisi niitä parem-min tarkastaa. Että kansa tosiaankin, kuten sananparsi kuuluu, käsi-tettiin olevan virkamiehiä varten, eikä virkamies kansaa varten, sitä kuvaa tämä pikku esimerkki kaikessa alastomuudessaan.

Onneksi kansallamme oli siksi kansallista elinvoimaa, ettei tämä henkinen horrostila ja ummehtuneisuus jäänyt pysyväksi.

V. 1844 kajahti Kallaveden rannoilta Snellmanin voimakas herä-tyshuuto, joka antoi uutta elämisen uskoa lamaantuneelle kansalle. Ajan oloja erittäin kuvaavana pikkupiirteenä mainitaan, että kaksi nuorta ylioppilasta C. G. Vivolin ja Antero Varelius v. 1843 lõivät vetoa venä-jänkielen harrastuksen leviämisestä maassamme. Edellinen väitti, että 50 vuoden perästä jokainen maamme sivistynyt osaisi venäjää. Ajan olot viittasivat tosiaankin selvästi siihen suuntaan. Yliopistossa maini-taan tulvimalla tulvineen kuulijoita venäjänkielen luennoille. Mutta jo v. 1845, siis parin vuoden perästä, Vivolin tunnusti vedon menettä-neensä. Niin suuri muutos oli jo tapahtunut nuorison ajatustavassa. Kansa oli saanut uutta ennen aavistamatonta luottamusta omaan itseensä.

Mutta vastavaikutus tuli pikemmin kuin osattiin aavistaakaan. Snellmanin Saima lakkautettiin jo v. 1846. Ja v. 1850 julaistiin tuo surul-linen suomenkielen kielto, jolla tahdottiin estää maan enemmistön kie-lellä kirjoittamasta muusta kuin uskonnollisesta hartaudesta ja maanviljelyksestä, kielto, joka ei, niin kuin kauan on luultu, tarkoittanut suo-menkielen kehityksen ehkäisemistä, vaan kumouksellisten oppien, kommunismin vastustamista enemmän kuin puoltavuosisataa aikaisemmin kuin kommunismista maassamme mitään tiedettiin. Mutta käytännössä tämä kielto muodostui ankaraksi hallaksi suomenkieliselle kirjallisuudelle. Sanomalehdet saivat varoituksia yksistään jo siitä, että ne uskalsivat kertoa jostakin tulipalosta, tappelusta, vieläpä semmoisestakin, että oli mainittu naisten tekevän enemmän säästöjä kuin miesten. Auttamaton tuho näytti silloin kohtaavan ilmankin heikkoa ja alkeellista suomenkielistä kirjallisuutta, mikä tuntui sitäkin lohduttomammalta, kun se Snellmanin herätys-huudon johdosta oli osoittanut ilahuttavia elpymisen merkkejä. Maassa tuskin uskallettiin hengittää.

Mutta silloin tapahtui sama, mikä sittemmin Japanin sodan ja suu-ren maailmansodan aikana: avuksemme tulivat Venäjän valtakunnan ulkoiset vaikeudet. V. 1853 Venäjä uhkamielisesti aloitti sodan Turkkia vastaan, mistä sittemmin paisui voi sanoa yleiseuroppalainen sota, tuottaen tsaarivaltakunnalle monta kovaa nöyryytystä. Jo kohta, kun se oli alkanut, tunnettiin Suomessa suurta helpotusta. Sotatoimien joh-tajaksi Krimillä joutui Suomen silloinen kenraalikuvernööri ruhtinas Menshikow, joka parin vuosikymmenen ajan oli ollut maassamme nouda-tetun taantumusjärjestelmän tukipylväänä. Kärsityt häviöt heikensivät hänen vaikutusvaltaansa, mikä pian tunnettiin meidän maassammekin. Jo kesällä 1854 uskallettiin ajatella suomenkielen kiellon peräyttämistä. Niinpä Suomettaren silloinen toimittaja Paavo Tikkanen kertoo, että hän melkein joka viikko ahdisti silloista v. t. kenraalikuvernööriä, sävyi-säksi tunnettua Platon Rokassovskia, että hän ryhtyisi toimenpiteisiin sensuurin lieventämiseksi, ja mainitseekin saaneensa tämän lupaamaan, settä hän menee Pietariin ja pyytää keisarilta kielemme vapauttamistan Semmoista tuskin olisi uskallettu ajatellakaan ennen sotaa. Vähän myö-hemmin 1850 vin kielto suurimmaksi osaksi peruutettiinkin salaisella keisarillisella kirjeellä. Suomenkieliselle kirjallisuudelle avautuivat jäl leen kehitysmahdollisuudet.

Monella muullakin alalla tuntuivat puheenalaisen sodan seurauk-set. Asemaamme keisarikunnassa ne eivät vaikuttaneet, mutta poliitti-sessa kehityksessämme ne aiheuttivat ilmeisen käänteen. Yleensähän on tunnettu, että kansamme ulkonaisesti noudatti täyttä lojaalisuutta sotatapauksiin nähden, mistä venäläiseltäkin taholta on tullut tunnustus. Mutta sisimmässä sydämessään moni kansalaisemme toivoi kaikkea muuta, mutta ei menestystä valtakunnan aseille. Niinpä silloinen maisteri, tun-nettu Suomettaren toimittaja Fredrik Polén eräässä kirjeessään kertoo, että eräät hänen helsinkiläiset tuttavansa ətuiskivat äkäpäissänsä kaikille, jotka eivät rakasta ranskalaisia ja englantilaisias, s. o. Venäjän silloisia vihollisia. Eräässä toisessa kirjeessään hän sanoo, että Suomelle koituu vaan pelkkää hyötyä, "jos päävihollisemme (Venäjä) saa takkinsa täyteen."

Eräässä helmikuulla v. 1855 kirjoittamassaan kirjeessä Paavo Tikkanen lohduttelee ystäväänsä August Ahlqvistia, joka oli tutkimusmatkalla Venäjällä, että rauhan pelkosi on turhas. Näin ei olisi leikki lopussa, eivätkä kaikki meidänkään toivet turhassa Mutta lempo tiesi miten käypi, kun Ruotsi on tuhma kuin ainakin. Tahtoisi Suomea voittomaaksi. Sitä taas ei Norja suvaitsisi; tahtoisi Suomea liittomaaksi, että saataisiin väkevä Pohjola. Vaan siihen sanovat Ruotsissa: minkätähden tarvitsee meidän turhaan verta ja rahoja hukata (ne kiittämättömät eivät muista, että Suomi on heidän edestä kumpaaki tuhlannut aikanansa!), kuin ei tule Ruotsille voittoa mitään. Norjan ja Suomen väestö yhteensä olisi suurempi kuin Ruotsin, ja niin vähenisi Ruotsin valtaääni liittokunnassal

Nämä kirjeotteet sisältävät pienoiskuvan silloisista poliittisista mielialoista osassa yleisöämme. Näemme, että toivotaan hartaasti Venä-jän nöyryyttämistä ja Suomen repäisemistä irti siitä. Edelleen näemme, että samoja tuumia haudotaan Pohjanlahden tuolla puolenkin ja että pyrkimysperät meidän maamme suhteen siellä ovat kovin ristiriitaisia.

Eräänlaatuisena esivalmistuksena näille suunnitelmille oli vv. 1843 ja 1845 pidetyissä pohjoismaisissa ylioppilaskokouksissa syntynyt skan-dinavismin aate.

Sen lähin tarkoitusperä oli pohjoismaiden lähempi yhteenliittämi-nen henkisesti ja sivistyksellisesti, mutta siihen yhtyi myöskin valtiolli-sia tarkoitusperiä. Ruotsi-Norja ja Tanska tahdottiin liittää valtiollisesti yhteen yhdeksi puolustusliitoksi ulkovaltoja vastaan. Kun itämaisen sodan aikana näytti olevan syytä otaksua, että Europan kartalla tulisi tapahtumaan suuria muutoksia, samoin kuin suuren maailmanpalon jälkeen, virisi silloin ajatus, että Suomi olisi koetettava saada mukaan skandinaaviseen liittoon. Tämän tuuman innokkaaksi ajajaksi antautui, kuten yleensä on tunnettu, Suomesta Ruotsiin siirtynyt runoilija Emil von Qvanten, joka v. 1855 salanimellä Peder Särkilax julkaisi kirjasen Fennomania ja skandinavismis. Siinä hän ehdotti, että Ruotsin oli lii-tyttävä sotaan Venäjää vastaan, jolloin korvaus siitä oli oleva Suomen palauttaminen. Suomalaisten hän otaksui ottavan ystävinä ja liittolai-sina vastaan vapautustansa tuomaan tulleet ruotsalaiset. Irroittamisen jälkeen Suomi oli oleva itsenäinen, mutta saman kuninkaan hallittava kuin Ruotsi.

Yhteen aikaan näyttikin siltä kuin Ruotsi olisi tullut sotaan liittymään. Viralliset piirit olivat kyllä sitä vastaan, mutta yleisössä oli paljon sodan puolustajia. Ja länsivallat lähettivät erikoisen lähettiläänkin Ruotsia sotaan taivuttelemaan nähtävästi kuitenkin enemmän mielenosoitus-tarkoituksessa kuin tositeossa.

Oli luonnollista, että täten syntynyt tilanne pani mielet Suomessa liikkeelle. Minkäpä kansan sydämiä itsenäisyysajatus ei panisi sykki-mään! Tosin maan virallinen hallitus koetti tunnollisesti täyttää velvolli-suudet Venäjää kohtaan muuhan ei vielä voinut tulla kysymykseenkään. Ja kansa Pohjanmaalla nousi ase kädessä vastustamaan englanti-laisen laivaston hyökkäyksiä. Mutta sivistyneessä yleisössä oli paljon niitä, jotka odottivat vapauden päivän maalle koittavan. Sakari Tope lius, joka rohkeni lausua, ettei hän toivorſut sodasta mitään hyötyä Suo-melle, joutui kiihkeän vihan ja häväistyksen esineeksi. Monista hänen vanhoista tuttavistansakin tuntui arveluttavalta tervehtiä häntä kadulla.

Tapahtumain kulku tällä kerralla oli se, että Suomen itsenäisyys-unelmat täytyi auttamattomasti haudata. Mutta ne olivat monessa suhteessa enteenä sille, mikä meidän päivinämme on toteentunut. Ja se val-tiollinen unelma, joka hetkeksi oli herättänyt eleille kansan sisimmät ja, sanokaamme, oikeutetut toiveet, se ei voinut häipyä mielistä kädenkään-teessä. Se väritti, kuten seuraavassa tulemme näkemään, pitkät ajat silloisen polven poliittista ajatustapaa. Ja Pohjanlahden toisella puolen-kin silloisten tapahtumain mainingit tuntuivat kauan aikaa. Savokarja-laisessa osakunnassa v. 1845 pitämässään esitelmässä silloinen maisteri, myöhemmin yliopistomiehenä ja koulunopettajana tunnettu K. K. Tiger-stedt kertoo vähän ennen Ruotsiin tekemällään matkalla havainneensa, ettei siellä Suomen oloista tiedetty eikä tahdottukaan tietää kerrassaan mitään. Amerikan villejä ja Afrikan neckereitä tunnettiin enemmän kuin vanhoja asetovereita Pohjanlahden tällä puolen. Ja venäjän luultiin jo kokonaan tunkeneen pois ruotsinkielen Suomesta. Miten toi-siksi muuttuivatkaan olot itämaisen sodan jälkeen. Suomen olot tulivat pysyväksi kirjoitusaineeksi Ruotsin sanomalehdistössä, jossa niistä voi-tiin puhua avomielisyydellä, mikä Pohjanlahden tällä puolen ei ollut mahdollista. Sen avustajana, jopa johtajinakin tässä asiassa esiintyivät omat Ruotsiin siirtyneet maamiehemme. Syntyikin, kuten sitä kutsuttiin, suomalainen siirtokunta Ruotsissa, joka otti tehtäväkseen tyytymättömyyden lietsomisen venäläistä valtaa vastaan täällä.

Sodan vielä riehuessa tapahtunut hallitsijanvaihdos kyllä aiheutti suopeamman ja luottavaisemman suhtautumisen Venäjän taholta maatamme kobtaan. Kansamme saattoi silloin entistä paremmin tyytyä siihen asemaan, johon se oli joutunut ja sillä kertaa jäi. Mutta itämaisen sodan aikuisten tapahtumain jälkimainingit pyrkivät vieläkin vetämään sen myötätuntoa länteen.

27

Uuteen hallitsijaan oli Suomessa jo kauan kiinnitetty mitä valoisim-pia toiveita. Tapahtumat osoittivatkin pian, ettei hänen suhteensa olta petytty. Hänen valtaistuimelle noustuaan uusi aika selvästi teki tuloaan. Elämää ja toimeliaisuutta, uusia ajatuksia ja uusia hankkeita virisi kai

killa mahdollisilla aloilla. Vanhat, kauan salassa kyteneet valtiopäivätoi veetkin heräsivät taas uuteen eloon. Keisarin kruunauksen johdosta 20 pinä syyskuuta 1856 yliopiston toimeenpanemassa juhlassa silloinen profes sori, myöhemmin Porvoon piispa F. L. Schauman piti tuon tunnetun puheensa, jossa hän lausui sen rohkean toivomuksen, että maan säädyille valmistettaisiin tilaisuus perustuslakien mukaisessa järjestyksessä kokoon-tua valtiopäiville saadakseen harjoittaa oikeuttaan olla osallisena lain-säädännössä ja verotuksessa. Ajatus, joka täten lausuttiin, tuli pian ylei sesti tunnetuksi ja herätti yleisössä voimakasta vastakaikua.

Aluksi keisari Aleksanteri II oli hyvin tyytymätön Schaumanin roh-kean puheen johdosta. Yliopiston viranomaiset saivat nuhteet siitä, että puhe oli annettu pitää. Mutta ajatus, joka niin merkittävältä paikalta oli niin pontevasti tullut lausutuksi, ilmaisi kansan sisäisimpiä toiveita ja sukelsi olojen pakosta yhä uudelleen esille mitä lukuisimmissa tilai-suuksissa niin hyvin hallituksessa kuin sen ulkopuolellakin. Suunnitel-mia ja toivomuksia monista tärkeistä parannuksista oli herännyt sekä kansassa että sen hallituksessa. Senaatin istunnossa 24 pinä maaliskuuta 1856 oli hallitsija itse esittänyt sarjan laajakantoisia uudistuksia. Tar keimpien toteuttaminen niistä vaati välttämättömänä ehtona kansan laillisten edustajain myötävaikutusta. Kulkulaitosten parantaminen, kansan yleisen sivistyksen kohottaminen ja virkamiesten palkkain paran-taminen, joihin hallitsija itse mainitussa tilaisuudessa oli viitannut, ei ollut muuten aikaansaatavissa, jollei rahoja niihin hankittu kansan omista varoista. Mutta oikeus niiden antamiseen perustuslakiemme mukaan oli ainoastaan kansan omilla valtuutetuilla valtiopäiville kokoontuneina. Laillisella tavalla näitä uudistuksia ei voitu saada toimeen ilman säätyjen myötävaikutusta. Tämä kävi sitä ilmeisemmäksi, mitä pitemmälle nii-den valmisteluissa ehdittiin.

Vähitellen tästä tuli vakuutetuksi hallitsijan täkäläinen korkein luottamusmieskin, kenraalikuvernööri kreivi Berg, vaikka hän alussa asettuikin hyvin kielteiselle kannalle valtiopäiväajatukseen nähden

V. 1859 hän teki aloitteen, joka vei tärkeän askeleen eteenpäin valtio-päiväin aikaansaamisessa. Hänen esityksestään hallitsija määräsi tehtä väksi luettelon niistä asioista, joiden ratkaisu välttämättä edellytti säätyjen myötävaikutusta. Pitkien valmistelujen jälkeen tämä luettelo joutui lopullisesti käsiteltäväksi senaatissa 4 pinä toukok. 1861.

Mutta jo ennen tämän luettelon valmistumista oli kysymys valtio-päiväin kokoonkutsumisesta ollut merkillisten vaiheiden alaisena. Tehdes sään pitkän tarkastusmatkan eri osiin maata oli senaatin silloinen raha-asiain päällikkö Fabian Langenskiöld havainnut, että kansa mitä suurim-malla kärsimättömyydellä odotti valtiopäiviä; hallitusmiehiä syytettiin siitä, etteivät he olleet kyllin suoraan keisarille esittäneet valtiopäivien tarpeellisuutta. Oleskellessaan kevättalvella 1861 Pietarissa Langenskiöld tahtoi saattaa tämän hallitsijan tietoon, missä hankkeessaan hän onnis tuikin. Mutta kun keisari sen levottomuuden vuoksi, joka valtakunnassa vallitsi Puolan kapinaliikkeen johdosta, osoittautui taipumattomaksi nou-dattaakseen Suomessa esiintyviä toiveita valtiopäiväin kokoonkutsu miseksi, teki Langenskiöld varomattoman ehdotuksen, että valtiopäi väin asemasta kutsuttaisiin koolle kaikkien neljän säädyn jäsenistä muo-dostettu valiokunta. Kun muut hallitsijan Pietarissa olevat suomalaiset neuvonantajat tätä esitystä kannattivat, sai se keisarin hyväksymisen, mistä yleisöllemme annettiin tieto manifestilla 10 p:ltä huhtik. 1861.

Langenskiöld oli odottanut, että tämä manifesti otettaisiin Suomessa vastaan suurella riemulla. Mutta katkeraksi pettymyksekseen hän sai-kin kokea, että se herätti yleisössä mitä suurinta, tyytymättömyyttä. Heti kohta kun manifestin sisältö oli tullut tunnetuksi, ryhdyttiin Helsingissä toimenpiteisiin pikaisen kansalaiskokouksen aikaan-saamiseksi tarkoituksella saada laadituksi adressi hallitsijalle sen huoles-tuneen mielialan ilmituomiseksi, minkä puheenalainen manifesti ylei-sössä oli synnyttänyt. Mutta ennenkuin se ehti tapahtua, oli hallitsija saanut tiedon siitä levottomuudesta, mikä Suomessa oli syntynyt. Jalo-mielisesti tahtoi hän korjata tapahtuneen erehdyksen. Valiokuntamani-festia ei peräytetty, mutta keisarillisella käskykirjeellä 24 piltä huh-tik. 1861 valiokunnan tarkoitus muutettiin niin, että se uhka, minkä se sisälsi perustuslaeillemme, tuli poistetuksi, Valiokunnan tehtävänä tuli olemaan ainoastaan valmistaa valtiopäiväesityksiä. perustuslaillinen voitto oli saavutettu. Hallitsija oli nimenomaan tunnustanut, ettei säätyjen oikeutta edes kiertoteitse voitu sivuut-taa, saatikka kieltää. Mutta kun valiokunnan asettaminen oli seli-tetty valtiopäiväin töiden valmisteluksi, oli siten välillisesti ilmoitettu, että valtiopäivät tultaisiin kutsumaan kokoon. Siten tämä harhaote tavallansa joudutti valtiopäiväin kokoonkutsumista. Ja valiokunnasta, joka on tullut tunnetuksi tammikuun valiokunnan nimellä, muodostui hyvä esiharjoitus valtiopäiviä varten. Tärkeä perustuslaillinen voitto oli saavutettu. Hallitsija oli nimenomaan tunnustanut, ettei säätyjen oikeutta edes kiertoteitse voitu sivuut-taa, saatikka kieltää. Mutta kun valiokunnan asettaminen oli seli-tetty valtiopäiväin töiden valmisteluksi, oli siten välillisesti ilmoitettu, että valtiopäivät tultaisiin kutsumaan kokoon. Siten tämä harhaote tavallansa joudutti valtiopäiväin kokoonkutsumista. Ja valiokunnasta, joka on tullut tunnetuksi tammikuun valiokunnan nimellä, muodostui hyvä esiharjoitus valtiopäiviä varten.

Tammikuun valiokunta

Tammikuun valiokunta.

TALONPOIKAISSÄÄDYN edustajain vaalista tammikuun valiokuntaan annettiin käskykirjeessä 10 piltä huhtik. 1861 seuraava määräys: Valitaksensa kaksitoista Talonpojansäädyn jäsentä, saavat yhteiseen kan-saan kuuluvat tilanomistajat, asianomaisen kihlakunnan-oikeuden edessä valita yhden valitsijamiehen kustakin käräjäkunnasta, jotka valitsijat sitten kuvernöörin määrättävänä päivänä kokoontuvat läänin pääkau-punkiin ja keskuudestansa siellä hänen edessänsä valitsevat: Turun ja Porin, Viipurin, Vaasan ja Kuopion lääneistä kaksi jäsentä, sekä kusta-kin muista lääneistä yhden jäsenen mainittuun Valiokuntaan. Vaali oli siis välillinen, kuten oli laita talonpoikaissäädyn jäsenten vaalin val-tiopäiville. Mutta se erosi viime mainituista siinä, että vaalipiirinä oli lääni eikä tuomiokunta. Pienempää vaalipiiriä ei juuri voinut ajatella-kaan, kun niin vähäinen määrä edustajia oli valittavana.

Valiokuntavaalit tapahtuivat syksyllä 1861. Osanotto niihin oli ajan oloihin katsoen hyvin runsas. Ainoastaan Parikkalan ja Ilomantsin käräjillä jäi valitsijamiehen vaali ensi kerralla toimittamatta siitä syystä, ettei vaalitilaisuuteen saapunut yhtään valitsijaa, mikä ei näytä johtu-neen valitsijain puuttuvasta asianharrastuksesta, vaan satunnaisesta väärinkäsityksestä. Valitsijamiehet valittiin tavallisella avoimella huuto-äänestyksellä, tai, jos milloin varsinaiseen äänestykseen käytiin, tapahtui se pääluvun mukaan. Manttaaliperustetta ei mainita missään käytetyn, jota valiokuntaa varten säädetty vaalilaki ei näytä nimenomaan edel-lyttäneenkään. Myöskin valitsijamiesten kokouksissa lääninhallituk-sissa toimitettiin äänestys pääluvun mukaan.

Yleensä olivat vaalit yksimielisiä. Jos erimielisyyttä missä ilmeni, niin näyttää se johtuneen siitä ratsu- ja verotilallisten välisestä etujen ristiriidasta, jonka vaikutuksia sitte myöhemmin on havaittavissa varsi-naisissa valtiopäivämiesvaaleissakin aina siihen saakka, kunnes ratsu tilakysymys sai ratkaisunsa 1885 vin valtiopäivillä.

Useissa valitsijamiesten vaaleissa läsnäolleet valitsijat samoin kuin sittemmin valitsijamiehet kokouksissaan lääninhallituksissa joko suulli-sesti tai kirjallisesti ilmoittivat ryhtyvänsä äänestykseen sillä edellytyk-sellä, että valitut edustajat valiokunnassa edustavat ainoastaan omaa yksityistä mielipidettään, mutta ei laillisia valtiosäätyjä. Kuvernöörien senaattiin lähettämät vaalipöytäkirjat osoittavat, että tällaisia huomau-tuksia vaalitilaisuuksissa tehtiin erittäinkin Vaasan läänissä. Muualla-kin valitsijain kyllä mainitaan tuoneen ilmi käsityksensä valiokunnan luonteesta ja tehtävästä, vaikka vaalintoimittajat sitä koskevia lausun-toja eivät ottaneet vaalipöytäkirjoihin. Kuopion läänin kuvernööri S. H. Antell nimenomaan esti mitään tämän suuntaisia huomautuksia tekemästä itse vaalitilaisuudessa, kehoittaen valitsijain ne esittämään valituille edustajille.

Useitten vaalipöytäkirjoihin otettujen kysymyksessä olevan laatuis-ten vastalauseitten yhdenmukainen sanamuoto osoittaa, etteivät ne aina olleet esittäjäinsä omintakeisesti laatimia, vaan yleisten kaavain mukaan kokoonpantuja. Se ei kuitenkaan todista sitä, että ne olisivat olleet pel-kästään ulkoapäin tapahtuneesta vaikutuksesta syntyneitä, ja etteivätkö ne talonpoikaissäädyn valitsijat, jotka niitä esittivät, henkilökohtaisesti olisi olleet selvillä siitä vaarasta, jota valiokuntahanke alkuperäisessä muodossaan merkitsi kansamme perustuslaillisille oikeuksille, jota vaaraa vielä sittenkin kun valiokunnan alkuperäinen tarkoitus oli muutettu, kysymyksessä olevilla vastalauseilla kaiken varalta koetettiin torjua Sillä jo heti kohta, kun valiokuntamanifesti tuli tunnetuksi, valistuneim-mat talonpojat näyttävät oivaltaneen sen laittomuuden. Niinpä lauta-mies Pietari Kumpulainen Iisalmelta, sittemmin tunnettu talonpoikais-säädyn edustajana useilla valtiopäivillä, kohta mainitun manifestin ilmes tyttyä lähetti Suomettaressa julaistavaksi kirjoituksen, jossa hän todisteli valiokuntahankkeen laittomuutta.

Valiokuntaan valituista 12 edustajasta oli varsinaisia talonpoikia 8. jotavastoin 4 heistä katsottiin säätyhenkilöihin kuuluviksi. Viime mainittujen joukossa olivat edellisinä vuosina paljon huomiota herättäneen Viborg-nimisen lehden toimittajat, tohtori C. Qvist ja tilanomistaja J. Alfthan, jotka olivat ensimmäisiä liberaalisten aatteitten ajajia ja tunnettuja hallituksen vastaisista mielipiteistään. Heidän toimittamaansa lehteä, niin viattomilta kuin sen kirjoitukset tuntuvatkin nykyajan mittapuulla arvosteltuina, piti silloinen valonarka hallitus hyvin vaarallisena Valiokuntaa koskevassa kysymyksessä tohtori Qvist oli tunnetusti edustanut sitä jyrkimpäin vastustusmiesten yleisesti edustamaa kantaa, ettei valittujen edustajain olisi ryhdyttävä käsittelemään valiokunnalle esitettyjä asioita, vaan olisi heidän ainoastaan tullut ilmaista käsityksenään, että enimmät valiokunnalle käsiteltäviksi ehdotetut kysymykset voivat laillisella tavalla tulla ratkaistuiksi säännöllisillä valtiopäivillä, jonka jälkeen heidän olisi ollut hajaannuttava. Samaan suuntaan käyvän lausunnon liitti myöskin Alfthan lääninsä valitsijamiesten kokouksen pöytäkirjaan.

Kun mainitunlaatuisella ajatustavalla oli paljon innokasta kanna-tusta maan sivistyneessä yleisössä, oli syytä edellyttää, että vastustava kanta pääsisi voitolle itse valiokunnassakin ja että se, pantuaan vasta-lauseen omaa laittomuuttaan vastaan, hajaantuisi. Kotimaisen hallituk-sen taholla tämä herätti huolestumista, koska pelättiin, että tällainen menettely merkitsisi sellaista epäluottamusta hallitsijaa kohtaan, joka lykkäisi valtiopäivätoiveitten toteutumisen tuonnemmaksi, kenties aivan epämääräiseen tulevaisuuteen. Senvuoksi hallituksen taholla haluttiin estää mainitunlaatuista menettelyä puolustavain henkilöitten pääsy valiokuntaan. Sen aikaansaamiseksi selitettiin talonpoikaissäädyn edus-tajain vaalia koskevaa lakia siten, ettei tämän säädyn edustajaksi voida valita muita kuin henkilöitä, jotka todella ovat talonpoikia. Tämän no-jalla kumottiin Qvistin ja Alfthanin sekä niitten kahden muun henkilön vaali, joita ei katsottu talonpoikaissäätyyn kuuluviksi.

Yleisössä tämä hallituksen menettely herätti suurta mielten kuohua; viranomaisten vetoamista vaalilakiin pidettiin turhana verukkeena, jolla tahdottiin estää vastenmieliset ja pelätyt henkilöt pääsemästä valiokun-taan. Maamme silloisen etevimmän valtio-oikeuden tuntijan, professori J. W. Rosenborgin, käsityksen mukaan vaalilakia tosiaankaan ei ollut tulkittava niin, etteivät säätyhenkilöt voineet olla talonpoikaissäädyn edustajina valtiopäivillä. Edellä mainittujen henkilöitten vaalin kumoaminen näyttää siis tosiaankin merkinneen lakiin perustumatonta talonpoikaissäädyn vaalivapauden rajoittamista, mikä luonnollisesti herätti paljon hälinää.

Talonpoikaissäädyn edustajiksi valiokuntaan tulivat lopullisesti: Uudenmaan läänistä ratsutilallinen Axel Gabriel Tolpo Vihdistä, Turun ja Porin läänistä ratsutilalliset Aksel Sjöstedt-Nygård Vesilahdelta ja Samuli Manttaali Pöytyältä, Hämeen läänistä ratsutilallinen Matti Retula Hattulasta, Viipurin läänistä talolliset Heikki Jaatinen Hiitolasta ja Heikki Dufva Virolahdelta, Mikkelin läänistä talollinen Niilo Kosonen Kerimäeltä, Kuopion läänistä herastuomari Lauri Kustaa Pelkonen Tuus niemeltä ja talollinen, tunnettu kansanrunoilija Antti Puhakka Kontio-lahdelta, Vaasan läänistä lautamichet Jaakko Hannuksela Vähästä-kyröstä ja Johan Erik Keto Mustasaarelta sekä Oulun läänistä talollinen Erkki Niemelä Kemin maaseurakunnasta.

Valiokunnan varsinainen tehtävä oli antaa lausuntonsa niistä asioista, joista hallitus valmisteli esityksiä valtiopäiville jätettäväksi. Sillä, mitä talonpoikaissäädyn edustajat näistä asioista valiokunnassa keskustel-taessa toivat esille, ei ole enää sanottavaa mielenkiintoa, joskin se sanoma-lehdille aikoinansa antoi paljon puheenaihetta. Mutta erinäiset aloitteet. joita sanotut edustajat valiokunnan virallisten kokousten päätyttyä tekivät, ansaitsevat tulla muutamalla sanalla mainituiksi.

Talonpoikaisen väestön huomio tähän aikaan oli jo yleisesti kiinty-nyt kysymykseen suomenkielen saattamisesta luonnollisiin oikeuksiinsa. Pari talonpoikain lähetystöä oli siitä käynyt jo itse hallitsijallekin puhu-massa; ja sitäpaitsi pidettiin vähän ennen valiokunnan kokoontumista pitäjänkokouksia, joista päätettiin hallitukselle lähettää anomuksia suo-menkielen käyttämisestä opetuksessa, tuomioistuimissa ja virastoissa, Useat valiokuntaan valitut talonpoikaissäädyn edustajat olivat saaneet valitsijoiltaan evästyksiä, että kielikysymys oli otettava esille valiokun-nan keskusteluissa. Hallituksen toimesta ei kuitenkaan tehty mitään sitä tarkoittavaa aloitetta, kuten suomenkielen asianajajat ja talonpoi-kainen väestö yleisesti toivoi. Jos siis kielikysymys tahdottiin saada valiokunnassa esille, täytyi sen tapahtua valiokunnan omasta aloitteesta.

Jo eräässä valiokunnan ensimäisistä istunnoista Jaatinen piti huo-miota herättävän puheen, jossa hän ehdotti, että valiokunnan olisi lau-suttava toivomus suomenkielen saattamisesta luonnollisiin oikeuksiinsa. Kun valiokunnassa samoinkuin sen ulkopuolella oli se käsitys yleinen, ettei valiokunnan sopinut ottaa käsittelyjensä alaiseksi muita asioita kuin niitä, mitkä sille hallituksen taholta oli esitetty, niin ei tämä ehdotus valiokunnan puolelta aiheuttanut mitään toimenpidettä, eikä Jaatisen puhetta otettu edes pöytäkirjaan.

Mutta joskaan valiokunta virallisesti ei katsonut olevansa oikeu-tettu ottamaan kieliasiaa esille, niin ei valiokunnan yksityisiä jäseniä mikään estänyt sitä tekemästä. Varsinaisen työnsä lopetettuaan kokoon-tuivat valiokunnan jäsenet yksityisesti keskustelemaan suomenkielen asiasta, jolloin talonpoikaissäädyn edustajat pontevasti vaativat, että asiasta oli tehtävä anomus hallitukselle. Valiokunnan jäsenet, lukuun-ottamatta neljää heistä, yhtyivät silloin anomukseen, jossa hallitusta pyydettiin asettamaan komitea harkitsemaan tätä asiaa.

Tämän anomuksen johdosta kutsui hallitus koolle komitean, jonka tehtävänä oli lausunnon antaminen siitä, millä tavoin edistettäisiin suomenkielen käyttämistä alioikeuksissa niillä seuduin, missä väestö puhuu yksinomaan tätä kieltä, sekä ylioikeuksissa ja muissa virastoissa niissä asioissa, jotka koskivat yksinomaan suomenkielisiä asianomaisia. Komitean mietinto valmistui syksyllä 1862. Mutta ennenkuin hallitus sen joh-dosta suoranaisesti ennätti ryhtyä mihinkään lopulliseen toimenpiteeseen, oli kieliasia Snellmanin aloitteesta saanut ratkaisun käskykirjeellä vilta 1863. Mainitulla kielikomitean mietinnöllä oli kuitenkin suuri yleistä mielipidettä kypsyttävä merkitys. Se painatettiin ja siitä pyydettiin erinäisten virastojen lausuntoa, samalla kuin kehoitettiin kaikkien kansa-laisten, jotka sitä halusivat, ilmaisemaan mielipiteensä siitä. Tarjottua tilaisuutta käytti suuri yleisö hyväkseen erittäin innokkaasti. M. m. otettiin asia keskusteltavaksi monissa pitäjänkokouksissa, joissa talonpoi-kainen väestö lausui asiasta ajatuksensa.

Aikaisemmin mainitussa kieliasiaa koskevassa puheessaan valiokun-nassa Jaatinen ehdotti hallitukselta anottavaksi täydellistä puhe- ja paino-vapautta sekä rahaolojen järjestämistä paremmalle kannalle. Nämäkin asiat otettiin käsiteltäväksi valiokunnan virallisten istuntojen päätyttyä. Kumpikin niistä aiheutti anomuksen, jotka, paitsi valiokunnan jäsenten, myöskin lukuisten muitten kansalaisten allekirjoittamina jätettiin halli-tukselle. Molemmat niistä joutuivat korkeimpaan paikkaan ja oli niillä oma merkityksensä kysymyksessä olevain asiain ratkaisussa.

Vuosien 1863-64 valtiopäivät

TEOKSESSA Oma maa julkaisemassaan muistelmakirjoituksessa Nikolai I:stä Agathon Meurman kertoo, että sinä hetkenä, jolloin maahamme saapui tieto mainitun hallitsijan kuolemasta, valtiollisesti valveutunut yleisömme tunsi samaa kuin valekuolleena haudattu, "kun hän kuulee ihmisääniä haudallaan, kuulee, kuinka lapiot ahkerasti luovat multaa, tietää, että hänen tilansa on huomattu, että apu on tulossa". Vähän myöhemmin saatiin sitte kokea, Meurmanin sanontatapaa käyttääksemme, että "uusi kevät oli tulossa, Aleksanteri II:sen kevät". Vuokko puhkesi sulavan hangen syrjässä, vuolaat virrat ja laajat ulapat heittivät jääpeitteensä ja kansan povessa kaikui riemu. Pitkästä, ahdistavasta valtiollisen taantumuksen yöstä oli herätty uuden vapaamman ajan ihanaan aamunkoittoon.

Oliko kumma silloin, että kansassa heräsi uusia, korkealle tähtääviä tulevaisuuden suunnitelmia! Muutenhan kansamme olisi, kuten Meurman lausuu eräässä kirjoituksessaan vähän myöhäisemmältä ajalta, osoittautunut "ikäkuluksi" ja "äijämäiseksi".

Nämä suuret suunnitelmat tulivat ilmi niissä evästyksissä, joita annettiin valituille valtiopäivämiehille. Lyhyimmässä ja täydellisimmässä muodossaan ne esiintyivät niissä ohjeissa, joita Oulun porvaristo antoi edusmiehilleen vaalitilaisuudessa ja joiden mukaan heidän piti anoa eduskuntareformia, määräaikaisia valtiopäiviä, ministerivastuunalaisuutta, oikeutta määrätä valtion kulunkiarviosta ja tarkastaa sitä, Suomen pankin luovuttamista säädyille, rahalaitoksen järjestämistä valtiopäiväin myötävaikutuksella, omaa suomalaista kauppalippua ja Suomen sotaväen sekä puolustuslaitoksen lopullista erottamista venä läisestä. Ennen kuin nämä anomukset olisi lähetetty korkeimpaan paik-kaan, ei pitäisi myönnettämän mitään suostuntaveroa. Sanomalehdissä. esitettiin sellainenkin vaatimus, että Suomi olisi koetettava saada julis-tetuksi puolueettomaksi Venäjän joutuessa sotaan.

Oulussa esitettyjen evästysten johdosta muistutti J. V. Snellman ivallisesti Litteraturbladissa: Se on paljon. Mutta olisi vielä voitu lisätä: presidentin vaali kolmeksi vuodeksi, Osoitettuaan, kuinka takaperoista. oli jo kohta ensimmäisillä valtiopäivillä tuoda esille niin pitkälle meneviä vaatimuksia kirjoittaja lisää: Surkeata on nähdä, että vakavat miehet, ja semmoisiahan ne ovat olleet, antavat pahankuristen ja taitamatto-mien yllyttäjien johtaa itseänsä päätöksiin, jotka siihen määrään todista-vat puuttuvaa käsitystä ja malttia.

Jo tästä selviää, että maassamme oli erimielisyyttä päivän julki-sista kysymyksistä. Tosin puolue-elämää nykyaikaisessa merkityksessä ei ollut vielä olemassa. Mutta havaittavissa on jo jonkinmoista yleisen mielipiteen ryhmittymistä, mistä varsinainen puolue-elämä sittemmin on kehittynyt. Niitä kansalaispiirejä, jotka tahtoivat kulkea ajan rohkeiden uudistusvirtausten etupäässä, kutsuttiin liberaaleiksi; niitä taas, jotka asettuivat varovaisemmalle kannalle, sanottiin tavallisesti kon-servatiiveiksi. Jo näistä nimityksistä voi päättää, että tämä jaoitus oli tavallaan hyvinkin uudenaikainen: nimittäin tuo tavallinen jaoitus uudis-tusystävällisiin ja vanhoillisiin.

Liberalismilla (vapaamielisyydellä) ei nykyajan yleisessä kielitajunnassa ole enää aivan samaa merkitystä, mikä sillä oli puheena olevana aikana. Nykyäänhän sillä monj käsittää politiikkaa, joka jonkunlaisella solympolaisella viileydellä suhtautuu valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin uudistusrientoihin. 1860-luvun liberaaleihin nähden tämä käsitys on täydellisesti väärä. Kaikki silloisen ajan kansanvaltaiset ihanteet, joille paitsi edellä mainittuja Oulun porvariston esittämiä uudistusvaatimuksia yleinen äänioikeuskaan ei ollut vieras, kuuluivat heidän harrastuksiinsa. Myöhemmin on puoleksi ivallisesti huomautettu, että ainakin sanoissa silloiset liberaalit uudistusvaatimuksissaan "olivat valmiit juoksemaan kilpaa vaikkapa Bakuninin (venäläisen vallankumousmiehen) kanssa". Silloinen liberalismi siis merkitsi sitä, mitä nykyään tarkoitetaan porvarillisella radikalismilla.

Ne kansalaispiirit, jotka esiintyivät liberaalisten harrastusten joh-dossa, olivat yleensä samoja, jotka itämaisen sodan aikana tunsivat lämmintä myötätuntoa skandinavismin aatetta kohtaan. Senpävuoksi li-beraalein esiintymiseen painaakin leimansa pyrkimys läheiseen henkiseen yhteyteen läntisten naapurimaiden kanssa. Skandinaavinen Suomis on heidän suosituimpia iskusanojaan. Luonnollisena seurauksena siitä oli vierova suhtautuminen itäiseen naapuriin. Niinpä, kun v. 1863 Puolan kapinan johdosta maassamme herätettiin kysymys uskollisuusadressin toi-mittamisesta hallitsijalle, se liberaalein taholta kohtasi kylmää vastustusta.

Kuten myöhemmin usein on huomautettu, olivat tähän aikaan mel-kein kaikki valtiollisesti valveutuneet kansalaiset jossakin määrin liberaaleja, s. o. innostuneita niistä keväisistä toiveista, joita perustuslaillisen elämän jälleen virkoaminen herätti. Konservatiiveihin voitiin todenteolla laskea tuskin muita kuin eräitä korkeampia virkamiehiä. Tavallaan omi-tuista on, että tähän joukkoon kuului myös J. V. Snellman, jota muutama aika sitten oli pidetty mitä rohkeimpana olemassa olevien olojen mullis-tajana. Itsessään siinä kuitenkaan ei ollut mitään outoa. Olihan Aleksanteri II:sen valtaistuimelle noustua hallitus vähitellen omaksunut ne periaatteet, joiden puolesta Snellman siihen asti oli miehuullisesti tais-tellut. Liberaalein kanssa hän joutui kiivaimpaan erimielisyyteen maamme yleisestä valtiollisesta asemasta ja sen suhteen oli hän sitä mieltä, että Suomen oli tyydyttävä siihen olotilaan, mihin se oli joutunut ja jossa hän katsoi sen kylliksi voivan toteuttaa omia kansallisia tarkoitusperiään. Se läheinen liittyminen Skandinaviaan, johon liberaalein taholla pyrittiin, oli hänen mielestään turhia merkityksettömiä sanoja, jotka käytännöllisessä valtiollisessa toiminnassa eivät mitään hyödyttäneet ja joiden varaan ei voitu rakentaa maan tulevaisuutta. Päinvastoin saattoi niistä olla vahinkoa siten, että ne antoivat jonkunmoista aatteellista tukea ruotsinkielen ylivallalle maassamme ja siten ehkäisivät suomalais-kansallista kehitystä, jossa Snellman näki varmimman ja taatuimman elinehdon isänmaalleen.

Suomenkielen kysymyksestä, jonka Snellman sanomalehtimiestoimellaan oli herättänyt, oli jo käyty monta kiivasta väittelyä, mutta miksi-kään julkisen mielipiteen huomattavammaksi jakajaksi se ei ollut vielä ennättänyt muodostua. Tosin jo tähän aikaan puhuttiin suomenmieli-sistä, mutta mitään varsinaista valtiollista puoluetta nykyaikaisessa merki-tyksessä he eivät vielä muodostaneet.

Tällainen oli lyhyesti kuvattuna se valtiollinen ilmapiiri, jossa valtiopäivätyöhön ryhdyttiin puolivuosisataisen väliajan jälkeen. Julkista harrastusta ei puuttunut, mutta, sen pahempi, tottumattomuus valtio-päivätehtäviin oli sitä suurempi. Hyvin ymmärrettävistä syistä tuotti se suurinta vaikeutta talonpoikaissäädylle jo edusmiesvaaleja suoritettaessa.

Aivan oikein huomautti senvuoksi pääkaupungissa silloin ilmestyvä Helsingin Uutiset näihin vaaleihin ryhdyttäessä, että talonpoikaissää-dylle spyrkijäliistas (ehdokaslista) olisi kaikkein tarpeellisin, mutta mahdoton valmistaas, lisäten: "Kuinka vähän sääty itse vielä tuntee omia jä seniään, nähdään parhaiten (tammikuun) valiokunnan-vaalista, joka teki säädyn luottamusmiehiksi useita semmoisiakin, jotka olivat jokseenkin tietoa ja taitoa vailla." "Ja kuitenkin on", jatkaa lehti, "meidän Suomalaisessa talonpoikaissäädyssä varsin suuri paljous niitä, jotka ovat ei ainoastaan kunnollisia ja kelpo miehiä ylipäänsä, vaan myöskin tiedollisia sekä selvällä käsityksellä ja lämpimällä isänmaan rakkaudella varustetuita.»

Säädyn edustajachdokkaiden valitsemisessa vaikutti haitallisesti myös se, että vaalikelpoisuus käsitettiin hyvin ahtaasti. Siihen vaikutti ensinnäkin kokemus tammikuun valiokunnan vaalien ajoilta, jolloin, kuten on kerrottu, neljää herrasmiestä ei päästetty säädyn edustajiksi. Toiseksi aiheutui se säädyn vaaleja koskevasta hovioikeuksien kiertokirjeestä. Niinpä kirjoitettiin Jääskestä Otavaan, että siellä tämä kirje oli tulkittu niin, että ei semmoiset tilan isännät, joita jokapäiväisessä puheessa sanotaan herroiksi, päässeet ollenkaan vaaliin osallisiksi.

Oli sitte vielä eräs valtiopäivillä esille tuleva kysymys, joka antoi säädyn valitsijoille aihetta karsia pois semmoisia edusmiesehdokkaita, joita muuten kyllä olisi voitu pitää valtiopäivämiestoimeen soveliaina. Se oli kotitarveviinanpolton lakkauttaminen ja korvaaminen tehdas-poltolla. Niinpä Karjalan alisen tuomiokunnan vaalitilaisuudessa hyljättiin tammikuun valiokunnassa ollut edustaja Heikki Jaatinen, joka oli kannattanut mainittua uudistusta sekä sen lisäksi ehdotettua aitaus-asetusta ja sotaväen asettamista. Jos se vielä sinne pääsee, niin se tekee meidät orjiksi, arvelivat valitsijat peloissaan. Suometar kertoo, että Etelä-Hämeen vaalitilaisuuksissa valitsijain enemmistö näytti luulevan, ettei talonpoikaissäädyn edusmiehillä olisikaan valtiopäivillä muuta tekemistä kuin silmät ummessa puolustaa säätynsä n. k. oikeuksia, siis valmistaa sitä himoruokaa, jolla veljes-esikoisuuden ostaisivat. Eräs tässä joukossa, ollen hän Hämeen suurimmia himoliemen valmistajia, näkyi paljo puuhanneen.»

Näin ollen säädyn valitsijat eivät ollenkaan suhtautuneet välinpitämättömästi siihen, ketä valtiopäiville valittaisiin. Monille valitsijamiehille mainitaan annetun nimenomainen määräys, ketä heidän oli äänestettävä. Mutta näkökohdat, jotka edustajia valitessa asetettiin, eivät olleet lähimainkaan kaikki hyväksyttäviä. Ja niiden tähden jäi moni erittäin sopiva edusmiesehdokas valitsematta, kuten Kustaa Paturi Janakkalasta, Juhana Idänpää-Heikkilä Vanajasta, edellä mainittu Jaatinen Hiitolasta y. m.

Selkkauksia säädyn vaaleihin tuotti myöskin Turun ja Vaasan hovioikeuksien tuomareille lähettämä kirje, jossa määrättiin, että näiden oli kihlakunnanoikeudessa toimitettava valitsijamiesten vaali. Lain mukaan tämä tehtävä oli pitäjänkokousten asiana, ja jotkut jäykät kirkkoherrat, esim. Ilmajoen rovasti K. R. Forsman, pitivätkin kiinni vanhasta järjestyksestä, joten toisin paikoin tuli valituksi kahdet valitsijamiehet. Eivät olisi siis sietäneet läheskään kaikkien edusmiesten valtakirjat tarkkaa tutkistelua lain kannalta. Mutta samahan oli laita myös esim. pappissäädyn vaalien, joista Helsingfors Dagblad lausui, että kovalle ottaen niistä tuskin yksikään olisi ollut pätevä.

Säädyn edustajat olivat:

Akola, Petter Abraham, talollinen Kemin tuomiokunta

Arvelin, Aleksanteri, talollinen Jämsän tuomiokunta

Blomqvist, Antti, talollinen Ahvenanmaan tuomiokunta

Brusila, Juho, talollinen Yli-Satakunnan tuomiokunta

Ek eli Hiitola, Salomo, talollinen Saloisten tuomiokunta

Hagelstam, Jarl August, maanvilj. Porvoon tuomiokunta

Hagman, Karl Henrik, maanvilj. Korsholman eteläinen tuomiokunta

Haikonen, Antti, herastuomari Lappeen tuomiokunta

Heikura, Mikko, talollinen Pielisjärven tuomiokunta

Holma, Matti, talollinen Pohjanmaan keskinen tuomiokunta

Kartano eli Retula, Matti, talollinen Janakkalan tuomiokunta

Katina, Johan, talollinen Vehmaan tuomiokunta

Kauraniemi, Heikki, talollinen Heinolan tuomiokunta

Keto, Johan Erik, talollinen Korsholman pohjoinen tuomiokunta

Kiuru, Martti, talollinen Käkisalmen eteläinen tuomiokunta

Klami, Erkki, talollinen Kymin tuomiokunta

Konttinen, Heikki, talollinen Karjalan alinen tuomiokunta

Kotilainen, Johan, herastuomari Vähän Savon alinen tuomiokunta

Kulkas, Matti, talollinen Satakunnan tuomiokunta

Kumpulainen, Pietari, talollinen Iisalmen tuomiokunta

Liimatainen, Iisakki, talollinen Rautalammin tuomiokunta

Leino, Matti, talollinen Äyräpään tuomiokunta

Mansten, Johan, herastuomari Kymin tuomiokunta

Mynttinen, Johan, ratsutilallinen Mikkelin tuomiokunta

Mäkipeska, Aukusti, talollinen Yli-Satakunnan tuomiokunta

Määttä, Lauri, talollinen Kajaanin tuomiokunta

Nyrönen, Paavali, talollinen Pohjanmaan itäinen tuomiokunta

Paajanen, Matti, herastuomari Jääsken tuomiokunta

Pelkonen, Lauri, herastuomari Kuopion tuomiokunta

Pohjalainen, Johan, talollinen Mynämäen tuomiokunta

Poikela, Tuomas, talollinen Tornion tuomiokunta

Pousar, Karl Fredrik, maanvilj. Sortavalan tuomiokunta

Puhakka, Antti, talollinen Liperin tuomiokunta

Punttala, Heikki, talollinen Oulun tuomiokunta

Simola, Johan, talollinen Ali-Satakunnan tuomiokunta

Simolin, Fredrik, ratsutilallinen Raaseporin itäinen tuomiokunta

Sinkko, Antti, talollinen Juvan tuomiokunta

Slotte, Karl Johan, talollinen Pohjanmaan keskiylinen tuomiokunta

Stenroth, Klas, maanviljelijä Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta

Teräsrautila, Matti, talollinen Maskun tuomiokunta

Tiainen, Lauri, talollinen Käkisalmen keskinen tuomiokunta

Tuloisela, Aleksanteri, talollinen Hollolan tuomiokunta

Tykki, Esaias, talollinen Rauman tuomiokunta

Uotila, Antti, ratsutilallinen Sääksmäen tuomiokunta

Vanhaseppälä, Gustaf, ratsutilall. Piikkiön ja Halikon ylinen tuomiokunta

Warpenius, Erik Johan, talollinen litin tuomiokunta

Östring, Pehr, maanviljelijä Raaseporin tuomiokunta

Huomattavampaa opillista sivistystä näistä säädyn edustajista oli saanut ainoastaan Östring, joka oli Uudenmaan läänin maanviljelysseuran sihteeri. Muutamat niin kuin Klami ja Kumpulainen olivat käytännöllisessä elämässä ja itseopiskelun avulla hankkineet tietoja ja kokemusta. Varallisuutensa ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta nousivat jossakin määrin yli tavallista talonpoikaista keskitasoa ne säädyn edustajista, joita mainitaan ratsutilallisiksi ja maanviljelijõiksi. Kumpiakin oli säädyssä 4. Verraton enemmistö siis säädyn jäsenistä oli pientilallisiin kuuluvia talonpoikia.

Varhaisempina aikoina, kuten edellä on mainittu, kansa usein vasta-hakoisesti lähetti edusmiehiä valtiopäiville peläten niitä kustannuksia, joita siitä koituisi. Puheenalaisena aikana tämä näkökohta ei enää vaikuttanut talonpoikaissäädyn valitsijoihin. Jokainen maan tuomiokunta valitsi itselleen edusmiehen. Ainoastaan Salmin tuomiokunnan valitsema edusmies ei saapunut valtiopäiville nähtävästi siitä syystä, etteivät valitsijat olleet luvanneet hänelle riittävää palkkiota. Ja kun Saloisten tuomio-kunnan edusmies, Ek, valtiopäiväin aikana tuli mielipuoleksi, eivät valitsijat tehdystä huomautuksesta huolimatta lähettäneet uutta edusmiestä.

Puheenalaisten valtiopäiväin merkillisimpiä muistoja on se, että niitä avaamaan hallitsija saapui omassa persoonassaan, kuten aikoinaan Porvoon valtiopäivillä oli tapahtunut. Vanhan, Ruotsin aikuisen tavan mukaan säädyt valitsemansa lähestystön välityksellä kohta kokoon-nuttuaan kävivät pyytämässä hallitukselta puhemiestä ja varapuhemiestä, ja tällä kertaa tämä pyyntö voitiin esittää keisarille itselleen sen sijaan, että se myöhemmin esitettiin kenraalikuvernöörille. Säädyn pöytäkirja kertoo, että keisari verinomaisella lemmellä oli vastaanottanuts säädyn mainittua tarkoitusta varten lähettämän lähetystön.

Oli luonnollista, että silloisissa oloissa sopivan puhemiehen löytäminen talonpoikaissäädylle oli hyvin vaikea. Viranomaisillemme maini-taankin sen tuottaneen paljon päänvaivaa. Vihdoin huomio kiintyi erää-seen edusmieheen, jonka eräässä maanviljelyskokouksessa kerrotaan tehneen itsensä tunnetuksi hyvällä puhelahjallaan ja selvällä ajatusky-vyllään, nimittäin Mäkipeskaan. Hänet määrättiinkin säädyn puhemie-heksi. Kuten kokemus sitte osoitti, oli vaali hyvin onnistunut.

Säädyn sihteeriksi määrättiin Vaasan läänin maasihteeri Olof Johan Ekström. Varapuhemiestä säädylle ei asetettu. Kun Mäkipeska valtio-päiväin aikana sairastui, määrättiin tilapäiseksi puhemieheksi Brusila.

Syysk. 18 p:nä 1863 olivat sitten ne juhlalliset valtiopäiväin avajaiset, joihin kansallemme on liittynyt niin paljon valoisia muistoja. Silloin Aleksanteri II lausui nuo muistettavat sanansa, että hän oli "pysyvä sen perustuslaillisesti rajoitetun ruhtinaanvallan pohjalla, jota Suomen kansan mieliala suosii ja joka on kasvanut maan lakien ja laitosten kanssa yhteen", ja etteivät mitkään teot hänen puoleltaan "ole saattaneet hämmentää sitä luottamusta, joka on välttämätön hallitsijan ja kansan välillä". Maassamme nämä sanat otettiin suurella ihastuksella vastaan ja niitä on vielä vuosikymmenienkin perästä muisteltu suurella hartaudella. Aikalaisten mielihyvä niiden johdosta ei kuitenkaan näytä olleen yhtä jakamaton kuin myöhempi polvi on tottunut luulemaan. Itämaisen sodan herättämät unelmat olivat vielä erinäisten piirien mielessä ja vaikuttivat sitäkin enemmän, kun skandinavismin aate oli omansa edelleenkin antamaan niille, elinvoimaa. Nämä piirit suhtautuivat edelleenkin venäläiseen hallitusvaltaan pidättyvästi, vaikkakin se tyytymättömyys ja nurina, joka on kuvaavaa Aleksanteri II:n ensimmäisille hallitusvuosille, on paljon vähentynyt. Keisarin edellä mainitun puheen johdosta oli Ruotsin lehdissä kirjoituksia, jotka ilmeisesti kuvasivat täkäläistenkin skandinavismin harrastajain ajatuksia, ja leimattiin niissä mainittu puhe valtiomiestaidon tuotteeksi, jolle annettiin vapaamielinen sävy, mutta joka niin paljon kuin mahdollista vältti sitomasta hallitsijaa mihinkään uusiin velvoituksiin. Koko skandinavia-lainen puolue huutaa ja valittaa sen (kysymyksessä olevan puheen) sisäl-lyksettömyyttä, kertoo Emilie Bergbom eräässä tämänaikuisessa kir-jeessään.

Että kansa aivan pohjakerroksia, myöten ymmärsi, mikä merkitys eduskunnallisen elämän uudelleen heräämisellä oli maalle, sen osoittavat ne monet juhlallisuudet, joita sen johdosta kautta koko maan pantiin toimeen, ja se, että Helsinkiin tulvasi kaikista osista maata kansalaisia katsomaan valtiopäiväin alkua. "Talonpoikiakin on tullut", kertoo Suometar, "aina pohjoisimmasta Karjalasta asti. Tämä kaikki on tehnyt, että huoneista on tullut tiukka ja että vuokrat ovat hyvin koronneet."

Varsinaiseen työhön ryhtyessään oli säädyllä ensimäinen tehtävä toimittaa tavan mukaiset puhemiesneuvoston jäsenten ja valitsijamiesten vaalit. Puhemiesneuvostoon valittiin varsinaisiksi jäseniksi Hagman ja Pelkonen sekä heille varamiehiksi Kartano ja Kłami. Valitsijamichiksi valittiin ensin huutoäänestyksellä yksi edusmies kustakin läänistä ja sen lisäksi 5 edustajaa lippuäänestyksellä tapa, jota säädyssä sittem-min noudatettiin aina vv:n 1877-78 valtiopäiville saakka. Valituiksi tulivat Östring, Brusila, Klami, Tuloisela, Puhakka, Slotte, Akola, Keto, Kumpulainen, Pelkonen, Kartano ja Stenroth.

Valiokuntiin valittiin: lakivaliokuntaan Poikela, Katina, Kumpulainen, Heikura, Kotilainen ja Östring, varalle Mansten, Paajanen ja Blomqvist, talousvaliokuntaan Hagman, Akola, Pelkonen, Tuloisela, Klami ja Brusila, varalle Uotila, Ek ja Liimatainen, valtiovarainvalio-kuntaan Hagelstam, Teräsrautila ja Tiainen, varalle Tykki ja Simolin, suostuntavaliokuntaan Nyrönen, Puhakka ja Slotte, varalle Pohjalainen ja Leino, pankkivaliokuntaan Stenroth, Keto ja Punttala, varalle Simola ja Haikonen, toimitusvaliokuntaan Pousar, Varpenius ja Kartano, varalle Kauraniemi ja Sinkko, sekä valitusvaliokuntaan Arvelin, Mynttinen ja Määttä, varalle Östring ja Konttinen.

Kun enimmät säädyn jäsenet olivat outoja toisilleen, ei vaalien toimittaminen ollut helppo. Mutta kuitenkin sääty ylipäänsä osui oikeaan. Edusmiehet, jotka edellä mainittuihin luottamustoimiin valittiin, osoittautuivat sittemmin olevansa säädyn etevimpiä.

Kun kansa laillisten edustajainsa kautta vihdoinkin oli päässyt tuomaan ilmi, mitä sen mielessä liikkui, oli luonnollista, että anomuksia tehtiin runsaasti, huolimatta kaikista epäilyksistä, ettei säädyillä ollut lain-mukaista anomusoikeutta. Anomuksien teko oli sitäkin helpompaa, kun tämän ajan yleisen tavan mukaan niiden ei tarvinnut olla millään tavalla perusteltuja, eipä edes tarkoin määriteltyjäkään. Hyvin useasti asia vain lyhyesti ja ylimalkaisesti mainittiin.

Monet säädyissä tehdyt anomukset perustuivat valitsijain esittä-miin evästyksiin, joita oli annettu runsaasti ja monelta eri alalta. Vanhan katsantotavan mukaan kansanedustajaa pidettiin valitsijain asiamie-henä, jonka oli aivan sinänsä esitettävä säädylle kansan toivomukset. Niinpä monien edustajain anomukset olivat pelkkiä valitsijain kokousten pöytäkirjanotteita, joissa sikin sokin lueteltiin usein kymmeniäkin eri asioita.

Erittäin huomattava osa talonpoikaissäädyssä tehdyistä anomuk-sista koski suomenkielen kysymystä mikäpä muu asia olisi ollutkaan kansan sydäntä lähempänä.

Tosinhan kieliasiassa vähän ennen valtiopäiväin kokoontumista oli tapahtunut tärkeä ratkaisu. Käskykirjeellä 1 p:ltä elok. 1863 nimittäin määrättiin, että suomenkieli 20 vuoden kuluessa oli tehtävä tasa-arvoi-seksi ruotsinkielen kanssa. Mutta tämä oli oikeastaan vain periaatteel-linen ratkaisu. Käytännöllisiä toimenpiteitä valmisteltiin ja oli ne jätetty senaatin huoleksi. Asiasta siis kyllä kansan edustajilla oli syytä lausua ajatuksensa saattoihan se olla hyvänä ohjeena hallitukselle laatiessaan ohjelmaa kielikysymyksen käytännölliseksi ratkaisemiseksi.

Talonpoikaissäädyssä teki asiasta anomuksen Klami pyytäen, että Keis. Maj. suvaitsisi antaa säätyjen tarkastettavaksi lakiehdotuksen niistä keinoista ja siitä järjestyksestä, joiden avulla suomenkieli edellä mainitun asetuksen määräämässä ajassa pääsisi virallisena kielenä käy-tettäväksi oikeuksissa ja virastoissa. Anoja sanoo kyllä tietävänsä, että Keis. Maj, oli jättänyt senaatin toimeksi antaa säännöksiä mainitun ase-tuksen toimeenpanosta, mutta piti sittenkin anomusta tarpeellisena siitä syystä, että sellaiset asiat, kun niitä lykätään asianomaisten virkakuntien huoleksi, ovat joutuneet vuosisadoiksi unohdukseen tai kokonaan rauen-neet. Anomukseen yhtyi Brusila, joka kuitenkin luuli mahdottomaksi korottaa suomenkieltä sen alhaisesta ja sorretusta tilasta, elleivät virka-miehet koko kasvatuksensa ja sivistyksensä puolesta tulisi suomenkieli-siksi, jonka vuoksi hän lisäsi anomukseen sellaisen toivomuksen, että maan oppikoulut muutettaisiin suomenkielisiksi samaan tapaan kuin v. 1858 perustettu Jyväskylän alkeisopisto, joka oli ensimäinen suomenkielinen oppikoulu maassamme.

Anomuksen tekijä tuskin lienee ollut selvillä tekemänsä aloitteen suuresta laajakantoisuudesta. Hänhän kieliasiasta pyysi säätylakia, jota sittemmin pidettiin niin välttämättömänä, vaan jota ei kyetty saamaan aikaan. Jos asia heti ensimmäisissä alkuvaiheissaan olisi saanut Klamin ehdottaman ratkaisun, olisi kaiken todennäköisyyden mukaan suomenkielen oikeuksien toteuttaminen paljon vähemmän vaikuttanut hajoittavasti kansaamme, kuin miksi asian laita sittemmin muodostui. Ainakin olisi vältytty valituksilta, että kieliasia ratkaistiin epäperustuslaillisesti, valituksilta, joita myöhemmin saatiin niin paljon kuulla.

On sen vuoksi erittäin mielenkiintoista tarkastaa, millä tavalla val tiopäivät suhtautuivat tähän talonpoikaissäädyssä tehtyyn aloitteeseen.

Sääty lähetti Klamin anomuksen yleiseen valitusvaliokuntaan ja pyysi muita säätyjä siihen yhtymään. Aatelisto otti tämän anomuksen suosiollisesti vastaan ja lähetti sen mainittuun valiokuntaan. Samoin teki pappissäätykin. Porvaristossa se kohtasi kiivasta vastarintaa, mutta sai sielläkin lopuksi myönteisen ratkaisun.

Mutta sen pitemmälle yhteisen säätyanomuksen aikaansaamisessa ei päästy. Asia hautaantui valiokuntaan, mikä ilmeisesti johtui siitä, ettei aatelisto ja porvaristo todenteolla tahtoneet saada kieliasiaa säätyjen käsiteltäväksi. Pappissääty taas näyttää olleen välinpitämätön. Ainoas-taan talonpoikaissääty koetti mahdollisuuden mukaan turvata kieliasian vastaista toteuttamista joko säätylailla tai ainakin säätyjen antamalla lausunnolla. Toisten säätyjen kylmyys ja välinpitämättömyys tässä asiassa on sitäkin merkillisempi, kun asiaa käsiteltäessä pappísäädyssä tiedettiin mainita, että hallitus olisi mielellänsä tahtonut kuulla säätyjen ajatusta tästä asiasta saadakseen niistä tukea ehdotuksilleen.

Yksityisellä anomuksellaan sääty kääntyi tässä asiassa hallituksen puoleen, mutta se ei auttanut.

Kauniina ja odottamattoman yksimielisenä esiintyi säädyn edusta-jain harrastus suomenkielen kohottamiseksi siinä kiitosadressissa, jonka sääty 30 pinä marrask. epävirallisessa istunnossaan oli päättänyt annet-tavaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ja joka seuraavana päivänä otettiin säädyn pöytäkirjaan. Päivä päivältä, lausutaan siinä, son yhã enemmän vaadittu ja hartaammin toivottu, että Suomen kieli isäimme maassa otettaisiin sivistyksen ilmoittajaksi ja laskettaisiin luonnollisiin oikeuksiinsa. Tunnollisempaa pyyntöä, kohtuullisempaa vaatimusta ei liene yksikään kansa vielä tehnyt. ....Tämän asian selvästä käsityksestä ja että sen todeksi käymisen aika toivon mukaan nyt lähestyy, sütä tulee talonpoikaisen kansamme etupäässä kiittää niitä isänmaata suosivia miehiä, jotka väsymättömällä ahkeruudella ja rakkaudella kauvan sen eteen työtä ovat tehneet.... Kun nyt, aikojen kuluttua, maakunnan(!) mieltä sen edusmiehiltä kysytään, tuntee Suomen talonpoikainen sääty itsensä velvolliseksi, näitä miehiä julkisesti kiittämään... Nämä meidän kiitoksemme ja nämät toivotuksemme ovat koko talonpoikaisen säädyn. Nühin yhdymmä me kaikki ilman eroituksetta, olkoonpa puhekielemme ruotsi tai suomi. Vuosikymmentä myöhemmin tällainen yksimielisyys säädyssä ei olisi tullut enää kysymykseen. Kielitaistelu ei ollut vielä päässyt kiivaampaan vauhtiin. Talonpoikaissäädyn ruotsinkieliset jäsenet näyttävät suomenkielen asiassa yleensä tällöin vielä omaksuneen liberaalein verrattain sovinnollisen kannan

Vastaisen taistelun enteitä silloin tällöin kyllä tuli näkyviin. Niinpä kun säädyssä ehdotettiin, että edellä mainitulle seuralle anottaisiin 8,000 mk:an vuotuista apurahaa, aiheutti se Hagmanin ja Simolinin taholta hermostuneita huomautuksia, että suomenkielen oikeuksista sopivalla ja sopimattomalla ajalla oli tuotu esille vaatimuksia, ja ettei mistään raha-määräyksestä valtiokassasta "kysymyksessä olevalle" seuralle "olisi puhumistakaan". Lopulta sääty kuitenkin suostui tähän anomukseen, mutta toivottua tulosta se ei tuottanut.

Yksityisesti sääty kääntyi hallituksen puoleen myös anomuksella, että yleisön opastukseksi ja tiedoksi laitetut kirjoitukset virastoissa ja julkisissa laitoksissa laadittaisiin suomeksi. Jonkunverran tätä valituksen aihetta hallituksen toimesta poistettiinkin. Liimataisen anomus, että vaadittaisiin lääkärit kirjoittamaan reseptinsä suomeksi, tapettiin jo säädyssä, mutta leikinlaskijat sitä kyllä koettivat pitää elossa. Niinikään jäivät tulosta vaille monet valitsijain kokousten pöytäkirjanotteissa sää-dylle esitetyt vaatimukset virkamiesten suomenkielen taidosta y. m.

Tärkeät ja laajakantoiset valtiolliset uudistukset eivät ole luonnollisesti voineet kiinteästi kuulua talonpoikaissäädyn erikoisharrastuksen alaan myöhempinäkään aikoina, saati sitte eduskunnallisen elämän juuri herättyä. Mutta paljon suuremmassa määrässä kuin saattaisi odottaa niin hyvin säädyn valitsijain kuin sen edusmiesten huomio oli tällöin jo kuitenkin kiintynyt näihin asioihin. Niinpä silloisen Pohjanmaan keski-alisen kihlakunnan valitsijat olivat esittäneet evästyksinään, että sää-tyjen olisi anottava määräaikaisia valtiopäiviä, esitysoikeutta säädyille, oikeutta tarkastaa valtiovarain tilaa, painovapautta ja omaa kauppa-lippua Suomelle, Samanlaiset evästykset valitsemalleen edustajalle oli antanut myöskin Raaseporin läntinen kihlakunta. Rannan kihlakunnan valitsijat olivat evästäneet anomaan määräaikaisia valtiopäiviä, Ori-mattilan pitäjänkokous painovapautta y. m.

Määräaikaisista valtiopäivistä tekikin säädyssä anomuksen Ostring, joka ehdotti pyydettäväksi, että säädyt kutsuttaisiin kokoon joka kolmas vuosi. Useat säädyn jäsenet kannattivat lämpimästi hänen anomustaan, mutta päinvastaiseenkin suuntaan käypiä ajatuksia kuultiin. Niinpä Sinkko piti tiheämpään kuin joka viidennen tai kuudennen vuoden päästä pidettäviä valtiopäiviä maalle liian rasittavinas Tiainen taas katsoi sopimattomaksi tällaisen anomuksen, kun hallitsija oli luvannut määrä ajoin kutsua säädyt koolle. Saman huomautuksen teki säädyn sihteeri. Mutta kuitenkin sääty lähetti anomuksen yksityiseen valitusvaliokun-Samanlai-taansa, ilmoittaen samalla päätöksestään muille säädyille. nen anomus tehtiin pappissäädyssäkin, mutta mitään varsinaista tulosta näistä aloitteista ei ollut.

Kuten Ruotsinvallan aikuisilla ja sitte myöhemmilläkin säätyvaltio-päivillä koskivat talonpoikaissäädyn edustajain anomukset kaikenläa-tuisten, milloin suurten milloin pienten, usein aivan paikallisten, mutta väliin yleisempääkin laatua olevien maalaisoloissa tavattavien epäkoh-tain poistamista, joista monen korjaaminen aiheutti ainoastaan hallin-nollisia toimenpiteitä. Pyrittiinpä säädyssä vetämään esille aivan yksi-tyisluontoisia riita-asioitakin, joiden selvittely kuului tuomio-istuinten alaan. Niinpä Klami oli saanut valitsijoiltaan evästyksen tehdä anomuk-sia eräiden lahjoitusmaanomistajain ja heidän talonpoikainsa välisten vuokrasopimuksien aiheuttamien rettelöiden selvittämisestä, mikä luonnolli-sesti ei kuulunut säädyn tehtäviin. Mutta joskin tällaisten evästysten ja anomusten esittäminen oli pelkkää työn ja ajan hukkaa, oli säädyssä tehdyistä anomuksista, niin rajoitettuja kuin ne sattoivatkin olla alaltaan, paljon sellaisia, joilla oli oma merkityksensä. Maaseudun, Maaseud sen kaukai-simpienkin perukoiden puutteet ja tarpeet tulivat täten tunnetuiksi.

Paljon puheenaihetta aikalaisille antoi se, että monet talonpoikais-säädyn edusmiehet näillä valtiopäivillä arkailivat kaikkea lisäverotusta. Istuntokauden alkupuolella, kun hallituksen esitys varojen osoittami-sesta kansakouluja ja kulkulaitoksia varten oli valiokuntaan evästettä-vänä, useat edusmiehet puhuivat säästäväisyydestä tavalla, jota pidet-tiin kitsautena ja surkailemisena. Niinpä Saarijärveläinen Nyrönen, joka muutenkin oli tunnettu omituisista mielipiteistään, vertasi maanviljelijäväestöä nääntymäisillään olevaan hevoseen, joka veti "viimeisillä voimillansa", eikä sietänyt mitään kuorman lisää. Ne ahtaat olot, joissa talonpoikaisväestö siihen aikaan eli, selittävät kyllä tämän kitsauden. Niinpä esiintyykin sitä etupäässä niiden seutujen edustajissa, joita kadot ja puute enimmän rasittivat, nimittäin maan pohjoisimpain osien edusmiehissä. Oulun läänin edustajista kokonaista kolme vaati m. m. vasta avattua Jyväskylän seminariumia kokonaan hävitettäväksi ja kansakoulunopettajia toisella tavalla lautettavaksi, eräs esittäen asian jätettäväksi seurakuntien huostaan, jotka kyllä osaisivat ottaa opettajat.

Kun edellytykset ymmärtää yleisiä tarpeita ja halu uhrata niiden hyväksi olojen pakosta täytyi olla pieni, on sitä enemmän merkille pantavaa, että jo näilläkin valtiopäivillä säädyssä oli monia laajakatseisia edus-miehiä, jotka täysin oivalsivat, mitä aika kansalta vaati. Niinpä edellä mainittua hallituksen esitystä käsiteltäessä Klami piti kansakoulujen ja yleensä kansansivistyksen puolesta puheen, joka kauttaaltaan uhkui mitä välittömintä vakaumuksen lämpöä ja korkeaa käsitystä yleisen valistuksen merkityksestä. Myöskin Puhakka, Kotilainen, Brusila, Man-sten y. m. esiintyivät lämpiminä kansakoulujen puolustajina.

Myöhemmän ajan silmillä katsottuna tuntuu oudolta, että säädyssä kitsailtiin kulkulaitosmäärärahaankin nähden ja että rautateiden raken-tamista vastustettiin talonpoikaissäätyhän sittemmin niin runsaasti teki anomuksia uusista rautateistä. Miltei hämmästyttää, kun näkee, että esim. Slotte, joka jo silloin oli säädyn virkeimpiä jäseniä, lausui anka-ran tuomion rautateistä, ennustaen, etteivät ne meidän harvaan asutussa maassamme milloinkaan voi kannattaa, ei suorastaan eikä välillisestie. Mutta tässäkin asiassa täytyy muistaa, että käsitykset rautateiden hyö dystä siihen aikaan olivat toiset kuin myöhemmin. Sivistyneenkin luokan keskuudessa vielä yleisesti vastustettiin rautateitä. J. V. Snellman sai käydä kiivaita väittelyjä niiden puolesta. Ja vielä seuraavalla vuosi-kymmenelläkin esim. Agathon Meurman suuresti epäili rautateiden hyötyä.

Kun senvuoksi jo näillä valtiopäivillä oli talonpoikia, jotka täysin ymmärsivät rautateiden merkityksen ja lämpimästi puhuivat niiden puolesta, on se sitäkin suuremmalla tunnustuksella mainittava. Näyt-teeksi säädyn valistuneimpain jäsenten ajatuksista tästä asiasta panta-koon tähän vain seuraavat Kumpulaisen lausumat sanat, jotka sisälsi-vät vastauksen niille säädyn jäsenille, jotka maanviljelyksen alhaiseen tilaan vedoten väittivät, ettei olisi mitään rautateillä kuljetettavaa: ei tulekaan olemaan mitään rautateillä vietävää, "ennenkuin kaikilla kansa-laisilla on tilaisuus saamaan sitä korkeampaa oppia, joka innoittaa ja yksinään antaa kykyä ja neroa muuttamaan luonnonannit omassa maassa semmoisiksi tuotteiksi, joiden kuletusta niin ulkomaille kuin ympäri omaa maata kaikki täydellisemmät yhdistyskeinot tarkoittavat edistyttää".

Suurinta huomiota herätti aikanansa talonpoikaissäädyn kanta näillä valtiopäivillä viinanpoltto-asiassa. Se koskikin säätyä erittäin läheltä. N. k. kotitarveviinanpoltto-oikeus oli jo toista vuosisataa läheisesti liittynyt maanomistukseen. Parina edellisenä vuosikymmenenä, jolloin vuotuista polttoaikaa oli paljon rajoitettu, oli viinan tuotanto vähentynyt, mistä oli seurauksena sen hinnan kohoaminen monenkertai-sesti. Tästä taas vuorostaan oli seurauksena, että viinanvalmistus tuotti maanomistajille runsaampia tuloja, jonka vuoksi moni heistä entistä innokkaammin alkoi puolustaa kotitarvepoltto-oikeuden säilyttämistä. Mutta siveellisistä ja valtiotaloudellisista syistä valistunut mielipide vaati sen lakkauttamista ja korvaamista tehdaspoltolla. Sitä tarkoittavan esityksen hallitus jättikin valtiopäiville, liittäen siihen kaksi vaihto-ehtoista lakiehdotusta, jotka erosivat siinä, että toisen mukaan maan vastaiselle viinantuotannolle oli asetettava korkein raja, toisen mukaan se oli jätettävä rajoittamattomaksi.

Lähetekeskustelussa, joka talonpoikaissäädyssä tapahtui puolisentoista kuukautta myöhemmin kuin muissa säädyissä, useat säädyn jäsenet puolustivat kotitarvepolton säilyttämistä hyvin rajoitetussa muo-dossa, viitaten niihin siveellisyyttä edistäviin vaikutuksiin, joita poltto-ajan rajoituksilla vähän aikaisemmin oli ollut. Ainoastaan Klami, Kumpulainen, Kontiainen ja Liimatainen olivat sitä mieltä, että kotitarvepoltto-oikeus olisi lakkautettava kuitenkin ehdolla, että maavero poistettaisiin.

Yhdistetty talous- ja suostuntavaliokunta, johon asia lykättiin, oli yksimielinen siitä, että maan viinalainsäädäntö sieti perinpohjaisen korjauksen, mutta miten pitkälle tehtävä muutos oli ulotettava, siitä ilmaantui niin suurta erimielisyyttä, että valiokunta oli pakotettu laatimaan kaksi vaihtoehdotusta; toinen niistä oli samantapainen kuin se hallituksen lakiehdotus, jonka mukaan viinantuotannolle oli asetettava korkein raja; toisessa n. k. välitysehdotuksessa esitettiin kotitarvepoltosta asteettain 5 vuoden kuluessa siirryttäväksi tehdaspolttoon samaan tapaan kuin Östring oli ehdottanut talonpoikaissäädyssä, hallituksen esityksen johdosta tapahtuneessa lähetekeskustelussa.

Porvaristossa hyväksyttiin ilman epäilyjä valiokunnan ensiksi mai-nittu ehdotus. Aatelistossa sitävastoin liberaalit innokkaasti puolsivat valiokunnan välitysehdotusta, mutta joutuivat äänestyksessä vähemmistöön. Pappisääty hyväksyi ensin välitysehdotuksen, mutta muutti sittemmin päätöksensä porvarissäädyn pyynnöstä, asettuen samalle kannalle kuin aatelisto ja porvaristo,

Kolmen säädyn päätös kotitarvepolton lakkauttamisesta oli täten saatu aikaan parisen viikkoa ennen valtiopäiväin loppua. Silloin kävi jännittäväksi kysymys, mitä talonpoikaissääty oli tekevä. Kun asia vihdoin säädyssä otettiin esille, vastustettiin siellä kumpaistakin valiokunnan ehdotusta. Klami, Kumpulainen, Liimatainen, Punttala, Warpenius y. m. ilmoittivat kuitenkin olevansa halukkaat kotitarvepoltto-oikeudesta luopumaan, jos maavero ja erinäiset muut maaomaisuutta kohtaavat rasitukset poistettaisiin.

Ryhdyttäessä äänestykseen ratkaisi sääty ensin, halusiko se ehdottomasti kotitarvepoltto-oikeuden säilyttää vai luopua siitä korvausta vastaan, jolloin jälkimäisen kannan puolesta annettiin 31, edellisen 12 ääntä, Tämän jälkeen toimitetussa äänestyksessä päätettiin, oliko korvauksena vaadittava ainoastaan maaveron lakkauttamista, vai vielä muitakin etuja maanomistajille, jolloin säädyn päätökseksi (32 äänellä 10 vastaan) tuli, että kotitarvepoltosta luovutaan, "sittenkuin ei ainoastaan maavero eli kaikki maatiloista kruunulle menevät maksut, niinkuin heinäsäätörahat y. m., vaan myös sotaväen pitämisen, hollikyydin sekä tie- ja siltarakennuksen velvollisuus huojennetaan maatiloilta ja tasan jaetaan maan kaikkien kansanluokkain päälle". Lähetystön kautta ilmoitettiin tämä päätös toisille säädyille ja pyydettiin niitä siihen yhtymään. Vastalauseen tätä säädyn päätöstä vastaan tekivät Keto, Mansten, Klami, Pousar ja Poikela ollen sitä mieltä, että säädyn olisi pitänyt tyytyä vaatimaan ainoastaan maaveron poistamista.

Kun muut säädyt ilmoittivat, etteivät ne voineet tähän talonpoikaissäädyn pyyntöön suostua, otettiin asia uudelleen käsiteltäväksi säädyssä. Silloin Östring, Klami, Holma, Akola ja Pelkonen kehoittivat säätyä hyväksymään valiokunnan välitysehdotuksen ja pyytämään, että muut säädyt siihen yhtyisivät, mutta 23 äänellä 17 vastaan sääty sen hylkäsi, samoinkuin se hylkäsi 20 äänellä 18 vastaan valiokunnan toisenkin ehdotuksen jättäen päättämättä viinaverosta.

Täten kaikki sovittelut talonpoikaissäädyn ja toisten säätyjen välillä näyttivät rauenneen. Silloin heräsi kysymys, voitiinko tämä asia ratkaista kolmen säädyn yhtäpitävällä päätöksellä, vai oliko se toistaiseksi jätettävä lepäämään. Kuten yleisesti on tunnettua pääsi kolmessa ylimmässä säädyssä se käsitys vallalle, että kolmen säädyn päätös oli riittävä. Kun tämä tuli talonpoikaissäädyssä tunnetuksi, ehdottivat Pelkonen, Heikura, Poikela, Akola, Kotilainen, Holma, Leino, Simolin, Klami, Punttala ja Puhakka, että sääty yhtyisi muiden säätyjen päätökseen, kuitenkin ehdolla, että kunnille varattaisiin 2,400,000 markan osuus viinaverosta. Simola, Tiainen ja Pohjalainen sitävastoin vaativat, että säädyn olisi pysyttävä entisessä päätöksessään. Keto, Klami, Warpenius ja Östring ehdottivat, että sääty hyväksyisi valiokunnan välitysehdotuksen. Äänestyksessä sääty ensin hylkäsi 23 äänellä 19 vastaan viimemainitun ehdotuksen, yhtyen sen jälkeen muihin säätyihin 22 äänellä 20 vastaan. Kuitenkin asetettiin ehdoksi suostumiselle kotitarvepolton lakkauttamiseen, ettei polttimoa maalle perustettaisi ilman asianomaisen kunnan lupaa ja että kunnat pääsisivät etuoikeutettuun asemaan viinaveron jaossa. Muut säädyt eivät olleet näihin ehtoihin tyytyväisiä. Mutta jotta vielä viime tingassa saataisiin yksimielinen säätypäätös aikaan, katsoivat ne olevansa velvolliset niihin suostumaan.

Aikalaiset ja myöhemmätkin polvet ovat talonpoikaissäätyä moittineet, että se oman voiton pyynnöstä ja halusta mahdollisimman vapaasti saada juovutusjuomia intohimoisesti vastusti tehdaspolttoon siirtymistä. Nämä moitteet ovat kuitenkin olleet melkoisesti liioiteltuja perustuen siihen, ettei ole kylliksi tunnettu talonpoikain ajatustapaa tässä asiassa.

Että monet talonpojat vastenmielisesti luopuivat niistä tuloista, joita viinanpoltto tuotti, on kyllä totta. Mutta sehän on inhimillisesti ymmärrettävää, sillä milloinkapa on yleensä mielihyvällä luovuttu kerran saavutetuista eduista. Sen osoittivat yllin kyllin toisetkin säädyt niin hyvin näillä kuin monilla seuraavillakin valtiopäivillä. Kuten Helsingfors Dagblad vähän myöhemmin kerran huomautti, ei talonpoikaissääty ollut sen itsepintaisempi pitämään kiinni omista eduistaan kuin esim. aatelisto, jonka olisi voinut edellyttää suuremmassa määrässä kuin neljännen säädyn ymmärtävän yhteisen hyvän vaatimukset.

Mitä taas tulee talonpoikain luuloon, että suuret polttimot enemmän synnyttävät turmelusta kuin pienet kotitarvepolttimot, olivat siihen omat hyvin ymmärrettävät syynsä, vaikka ne aikalaisilta jäivät oivalta-matta. Kotitarvepolton aikana oli nimittäin melkoinen määrä suuria polttimoita kaupungeissa ja isoilla maatiloilla. Vailla julkista silmälläpitoa ne synnyttivät hyvin paljon juoppoutta ympäristössään. Toiselta puolen taas kotitarvepolton vahingollisuus sen jälkeen kuin sitä oli ankarasti rajoitettu oli tullut pienemmäksi. Tällaista taustaa vastaan katseltaessa siirtyminen kotitarvepoltosta tehdaspolttoon saattoi helposti synnyttää sen käsityksen, ettei siitä raittiudelle olisi voittoa, erittäinkin kun vielä muistetaan, ettei talonpoikaisväestöllä siihen aikaan ollut mitään kokemusta sellaisen tarkan julkisen valvonnan alaisesta tehdaspoltosta, joka sitten myöhemmin maahamme syntyi. Talonpoikain epäluulon ymmärtämiseksi tässä suhteessa olkoon vielä mainittu, että varhaisempain suurten polttimojen synnyttämät epäkohdat saivat niinkin innokkaan kotitarvepolton vastustajan kuin Agathon Meurmanin eräässä kokouksessa v. 1857 lausumaan epäilyksiä tehdasjärjestelmän oivallisuudesta.

Useat talonpoikaissäädyn edustajat, kuten Heikura, Brusila, Retula, Arvelin y. m., esittivät kysymyksessä olevaa asiaa käsiteltäessä sen ajatuksen, että paras viinakysymyksen ratkaisu olisi juovutusjuomain valmistuksen ja myynnin täydellinen kieltäminen. Niinpä Heikura m. m. lausui: "Olisi mielestäin se aika otollinen aika ja autuuden päivä, jolloin viina niinkuin muutkin väkevät juomat kokonaan kiellettäisiin." Tehdaspolton puoltajain taholta tämä leimattiin turhaksi verukkeeksi, jolla aiottiin esillä oleva uudistushanke estää. Erinäisissä tapauksissa saattoi niin olla, mutta tuskinpa sentään aivan poikkeuksetta. Ajatus juovutusjuomakiellosta ei ollut maassamme siihen aikaan aivan outo. Monet pappismiehet olivat siitä jo kauan puhuneet, ja pappissäädyssä päätettäessä kotitarvepolton lakkauttamisesta siitä oli äänestyskin. Erinäiset talonpoikaissäädyn edustajat taas olivat valitsijoiltaan saaneet nimenomaisia evästyksiäkin viinanpolton kiellosta. Niinpä esim. Warpenius Orimattilasta oli saanut pitäjänkokouksen pöytäkirjanotteen, jossa sanat kuuluivat: Kaikki saapuvilla olevat seurakunnan tilalliset päättivät yksimielisesti tahtovansa mielellään jättää pois viinanpoltto-oikeuden, kuitenkin sillä ehdolla, että kaikki viinan ja muiden väkevien juomien teko ja myöminen sekä kaupungeissa että maalla niinkuin myös senlaisten aineitten maahantuonti muualta peräti kiellettäisiin.

Varsinaista puoluejakoa tai ryhmitystä siinä merkityksessä kuin sitä nykyaikana on totuttu käsittämään ei vielä ollut näillä valtiopäivillä talonpoikaissäädyssä. Äänestyksissä ryhmittyivät edusmiehet eri tavoin eri asioissa henkilöllisen katsantokantansa mukaisesti. Ja silloin hyvin usein oli ratkaisijana suurempi tai pienempi valistuneisuus ja kyky ymmärtää yleisiä asioita. Ei voi juuri millään tavalla puhua liberaaleista tai konservatiiveista määrätyllä ohjelmalla ja vaatimuksilla. Mutta että säädyssä tuotiin esille niitä ajatuksia, jotka ovat liberaaleille ominaisia, se on kyllä tullut edellä näkyviin.

Säädyn oloja kuvaavana piirteenä mainitsee Helsingfors Dagblad, että sopu sen ruotsin- ja suomenkielisten edusmiesten välillä oli hyvä. "Monet puhtaasti suomalaisten seutujen talonpojat ymmärtävät ruotsia, paremmin tai huonommin", kertoo lehti; "jotkut puhuvatkin ruotsia, jos siksi tulee. Vielä paremmin ruotsinkieliset tulevat toimeen suomenkielessä; yksinpä ahvenanmaalainenkin on puhunut mitä ystävällisimmin kahdenkesken itäsuomalaisten kanssa. - Jokainen käsittää, että kaksikielisyys on suureksi haitaksi ja heikontaa kansakunnan voimia, mutta käsittää myös, ettei se välttämättömästi synnytä eripuraisuutta ja hajaannusta". Tosiaankaan se ei sitä synnyttänyt suuremmassa määrässä vielä tällöin, vaikka kyllä joskus aiheutui kinastusta suomen- ja ruotsinkielisten välillä, kuten edellä on nähty. Eikä kestänyt kauan kuin tämä kinastus muuttui valtavaksi taisteluksi.

Jäähyväispuheessaan aateliston edustaja lausui talonpoikaissäädyssä, että ensiksi mainittu sääty "on melkein kaikkien kysymyksien ratkaisemisessa saanut voimallista apua" viimeksi mainitulta säädyltä. Asianlaita oli tosiaankin niin, että talonpoikaissääty näillä valtiopäivillä hyvin usein veti yhtä köyttä ensimmäisen säädyn kanssa. Syyksi siihen sanotaan edellä mainitussa puheessa sitá, että nämä molemmat säädyt edustivat samaa elinkeinoa, maanviljelystä. Mutta siihen näyttää olleen erinäisiä muitakin syitä. Porvaristosta neljännen säädyn erotti jo silloin havaittava etujen vastakkaisuus maaseudun ja kaupunkien välillä. Ja papiston kanssa talonpojat joutuivat erinäisiin pikkuyhteentörmäyksiin, joka kylmensi näiden säätyjen välejä. Niin esim. papiston palkkausasiassa. Jo silloin haluttiin näet papinpalkkaus saada tuloverotuksen pohjalla suoritettavaksi henkilömaksuksi, jotta maaomaisuutta kohtaavia rasituksia sitenkin lievennettäisiin. Papisto tätä yleensä vastusti peläten henkilömaksuina palkkauksensa joutuvan melkoisessa määrin vähävaraisten tilattomien niskoille. Tuskin lienee myöskään papiston taholla suopein silmin katseltu sitä, että neljäs sääty epäsuopeasti kohteli itse puhemiehensä tekemää esitystä kovempien rangaistusmäärien säätämisestä pyhäpäivän rikkomisesta kysymys, joka talonpoikaissäädyssä herätti melkoista mielten kuohua. Puhakalta, joka leikilliseen tapaansa koetti osoittaa, ettei jumalisuutta voida rangaistuksilla edistää, puhemies otti pois puhevuoron, selittäen, ettei puhujan esitys ollut kyllin vakavaa. Tehdyn aloitteen vastustajina esiintyivät yleensä säädyn etevimmät miehet; se hylättiin 26 äänellä 9 vastaan. Tässäkin säädyn päätöksessä näyttää kuvastuvan liberaalinen ajan henki, joka vieroi kirkkokuria.

Valtiopäiväin lopettajaiset eivät tapahtuneet saman sopusointuisen ja toivehikkaan mielialan vallitessa kuin niiden avajaiset. Jo säätykokouksen alussa muutamat aateliston jäsenet menettelivät varomattomasti väittäessään, ettei eräillä Venäjällä palvelevilla säädyn jäsenillä ollut edustusoikeutta. Sääty hylkäsi kyllä sellaisen laintulkinnan, mutta venäläiset sanomalehdet osasivat siitä huolimatta käyttää sattunutta välikohtausta hyväkseen syyttämällä suomalaisia separatismista. Kun sittemmin aatelistossa ja talonpoikaissäädyssä anottiin Suomelle omaa kauppalippua, saivat rajantakaiset vihamiehemme yhä vettä myllyynsä, niin että keisarikunnassa syntyi oikein suuttumuksen myrsky maatamme kohtaan.

Tämä mielialan muutos keisarikunnassa vaikutti itse hallitsijaankin. Se tuli selvästi näkyviin valtiopäiväin lopettajaisissa pidetyssä valtaistuinpuheessa, jonka esitti kenraalikuvernööri Rokassowsky. "Minä kiitän teitä", lausuttiin siinä, "erinäisissä tilaisuuksissa Suomen kansan puolesta lausumistanne uskollisuuden ja rakkauden tunteista minua kohtaan, mutta samalla en saata olla valittamatta, että muutamat keskustelut valtiopäivillä ovat antaneet aihetta väärinkäsitykseen suuriruhtinaskunnan suhteesta Venäjän keisarikuntaan". Sen jälkeen seurasi yhtä kylmiä huomautuksia, että Suomen oli koetettava "lujittaa siteitänsä Venäjän kanssa."

Siis nekään vuodet, jotka venäläisen vallan aikana maamme historiassa ovat kaikkein valoisimpia ja onnellisimpia, eivät olleet suurpoliittisessa suhteessa huoliansa ja murheitansa vailla. Asemamme Venäjän valtakunnassa oli niin arkaluontoinen, että hallitsija, joka osoitti kansallemme mitä suurinta suopeutta, verrattain helposti sai aihetta tyytymättömyyteen. Onhan tosin myönnettävä, että siinä nuorekkaassa innostuksessa, joka on tälle ajalle ominainen, esitettiin ajatuksia, joita kehittyneempi valtiollinen edesvastuuntunne ja suurempi tottumus julkisuuteen, kuin mitä kansallamme silloin saattoi olla, olisi välttänyt. Mutta ristiriitoja maamme ja keisarikunnan välillä tuskin olisi voitu täydellisesti välttää. Pyrkimykset Rajajoen tällä ja tuolla puolen olivat auttamattomasti vastakkaisia. Keisari Aleksanteri II:sen samoin kuin muidenkin venäläisten vallanpitäjäin tarkoitus oli se, että kaiken sen suopeuden, mikä maatamme kohtaan osoitettiin, olisi pitänyt meitä lähemmin liittää keisarikuntaan, s. o. saada Suomi sulautumaan Venäjään. Yhtä vähän kuin tuli ja vesi saattoivat sopia yhteen Suomen perustuslaillinen hallitustapa ja venäläinen itsevaltius. Maamme sisäistä itsenäisyyttä saatettiin Venäjällä miten kuten suvaita, mutta elävää halua sen edistämiseen Rajajoen tuolla puolen ei voinut syntyä.

Talonpoikaissäädyn historia jatkuu...